Tajusin tänään, että olen asunut täällä tosi kauan. Niin kauan, että kesät ja joulut menevät muistoissa sekaisin. Lähes joka paikkaan liittyy muistoja; ihania muistoja, hauskoja muistoja ja surullisia ja ahdistavia muistoja. On työpaikkoja, parisuhteita, eroja, epämääräisiä suhteita, koteja, ja sitten se yksi ja sama joogakoulu vuodesta toiseen, se jossa on aina turvallinen olo.
On aloitettu uusia juttuja, luovuttu, muutettu, sairastuttu ja hoidettu asioita. Ulkomailla asuessa joistain tavoistaan on luopunut, ensin siksi, että on ollut pakko ja myöhemmin kun on tajunnut että ilmankin selviää. Sitten taas uusia tapoja on tullut tilalle.
Kun tulin joulun jälkeen Suomesta takaisin Prahaan, tuntui kuin olisin kietoutunut sellaiseen turvalliseen peittoon. Kaikki on niin tuttua ja tavallista. Minun paikat, asiat, ja ihmiset. Voin puhua apteekin myyjän ja Uber-kuskin kanssa tshekkiä ilman, että oikeastaan ajattelen asiaa. Kotiin oli ihana palata myös siksi, että ihan oikeasti rakastan meidän kotia. (Meillä tarkoitan minua ja puolalaista kämppistäni. Suhteemme on nykyään sitä tasoa, että jos olemme viikonlopun erossa, tekstailemme koko ajan.) Hiippailin täällä villasukissani ympäri asuntoa teemukin kanssa ja miten miten ihana koti meillä onkaan.
Kun käyn Suomessa, siellä on aina jokin eri tavalla enkä aina tajua tarkistaa asioita etukäteen. Toisaalta, olen tänä Prahassa asumisen aikana yllättäen rakastunut Helsinkiin. Suomessa käymiseen littyyy aina tietyt rituaalit, mikä on jotenkin vähän liikuttavaa. Joka kerta on ihana tunne saapua Helsinki-Vantaan lentoasemalle. (Tuosta lentokentästä on tullut oma turvasatamani viime vuosina). Tuota tunnettahan ei ikinä kokisi, jos ei asuisi muualla.
On aloitettu uusia juttuja, luovuttu, muutettu, sairastuttu ja hoidettu asioita. Ulkomailla asuessa joistain tavoistaan on luopunut, ensin siksi, että on ollut pakko ja myöhemmin kun on tajunnut että ilmankin selviää. Sitten taas uusia tapoja on tullut tilalle.
Kun tulin joulun jälkeen Suomesta takaisin Prahaan, tuntui kuin olisin kietoutunut sellaiseen turvalliseen peittoon. Kaikki on niin tuttua ja tavallista. Minun paikat, asiat, ja ihmiset. Voin puhua apteekin myyjän ja Uber-kuskin kanssa tshekkiä ilman, että oikeastaan ajattelen asiaa. Kotiin oli ihana palata myös siksi, että ihan oikeasti rakastan meidän kotia. (Meillä tarkoitan minua ja puolalaista kämppistäni. Suhteemme on nykyään sitä tasoa, että jos olemme viikonlopun erossa, tekstailemme koko ajan.) Hiippailin täällä villasukissani ympäri asuntoa teemukin kanssa ja miten miten ihana koti meillä onkaan.
Kun käyn Suomessa, siellä on aina jokin eri tavalla enkä aina tajua tarkistaa asioita etukäteen. Toisaalta, olen tänä Prahassa asumisen aikana yllättäen rakastunut Helsinkiin. Suomessa käymiseen littyyy aina tietyt rituaalit, mikä on jotenkin vähän liikuttavaa. Joka kerta on ihana tunne saapua Helsinki-Vantaan lentoasemalle. (Tuosta lentokentästä on tullut oma turvasatamani viime vuosina). Tuota tunnettahan ei ikinä kokisi, jos ei asuisi muualla.
Tämä vuosi on ollut aika hyvä vuosi. Kaikki alkoi kaaoksesta, isosta elämänmuutoksesta. Sitten asiat vaan jotenkin alkoivat sujumaan. Aikuisuushan on sitä, että asiat vaan on hoidettava, oli mikä oli. Olen myös opetellut pyytämään apua kun on ollut pakko.
Paljon hyviä asioita on tapahtunut; olen saanut elämääni upeita ihmisiä, tavannut vanhoja ystäviä, oppinut ottamaan elämän ja työni vähän rennommin, opetellut uusia juttuja, (onneksi) luopunut eräistä ennakkoluuloista, ihastunut tosi monta kertaa, matkustanut ja juhlinut. On ollut hauskaa. Tämä on ollut tosi erilainen vuosi, mutta ihan hyvä niin. On ollut myös ikäviä juttuja; läheisten sairastumisia ja huolta heistä, parhaiden ystävien muutto pois Prahasta, ikävöinti ja yleinen surutila asioista, jotka tapahtuivat viime vuonna.
Jotkut asiat eivät vaan koskaan muutu. Mietin vuodesta toiseen samoja juttuja, kuten "miksei se nyt vastaa mun viestiin, mähän tekstasin jo neljä tuntia sitten" - koska tällaisia me ihmiset ollaan. Koska "ihmiset eivät ole koko historiamme aikana taistelleet kuin kahden eri kysymyksen tähden: Kuinka paljon sinä rakastat minua? ja Kuka täällä komentaa?" (ote Elizabeth Gilbertin kirjasta Eat Pray Love).
Sitähän elämä on, jatkuvaa iloa ja surua. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä paremmin tajuan, että onni on oikeasti kiinni pienissä hetkissä. Ja nuo hetket kyllä jäävät mieleen. Koskaan ei voi saavuttaa sellaista tilaa, että elämässä olisi kaikki täydellistä. Toivon jokaisen uuden vuoden alkaessa, että oppisin sietämään paremmin elämän, ja itseni, keskeneräisyyttä.
"Elämä on arvaamatonta. Koska tahansa voi tapahtua jotakin hyvää".
(Eeva Kilpi)
