"Rakas
Maria, voisin jäädä tänne.
Rakas
Maria, olen nähnyt hiekkamyrskyn.
Täällä
eksytään vääriin baareihin,
ja
iloon juodaan kuten suruunkin.
Täällä uuvutaan aamuihin.
Paetaan ikkunoista,
ajetaan rajakaupunkeihin taksilla
Vannotaan helposti,
unohdetaan helpommin.
Sillä rakkaus on mitä on.
Täällä uuvutaan aamuihin.
Paetaan ikkunoista,
ajetaan rajakaupunkeihin taksilla
Vannotaan helposti,
unohdetaan helpommin.
Sillä rakkaus on mitä on.
Mutta
missään ei neuvota
kaupunkiin
eksyneitä
niin
kuin täällä neuvotaan.
Ja
Maria, täällä tajutaan
vailinnaisia
lauseitani.
Ja
kun iltapäivä
on
jo pitkällä
alhaalla
soi
epävireinen
viulu."
(Scandinavian
Music Group: Rakas Maria)
Viime aikoina olen miettinyt Puolaa. Kaipaan sinne. (Miksi en osta bussilippua?)
Siispä päätin postata vähän Krakovasta, kun se on nyt mielessä...
Krakova on niin kuin vanha mustavalkoelokuva, jossa taustalla soi saksofoni tai hanuri. Vähän niin kuin unohduksiin jäänyt kappale jotain sellaista mennyttä maailmaa, joka on lähes kaikkialta muualta hävinnyt.
Pidän Puolassa siitä, että ihmiset rakastavat elämistä ja arvostavat kauniita asioita. Rapistuneenkin talon ikkunassa on oltava pitsiverho ja ikkunalla kukkasia. Koska on tärkeää, että on somaa.
Olen miettinyt, miten Puolassa on niin hyvä olla. Olen tullut siihen tulokseen, että se johtuu ihmisistä. Samat ihmiset, jotka kokevat tärkeäksi vuorata talot kukkasilla, pitävät huolta ja itse asiassa ovat oikeasti kiinnostuneita kysyessään miten voit. Puolassa ei tarvitse kuin seistä vähän hukassa olevan näköisenä kadulla niin kolme tyyppiä tulee kysymään, mitä etsit ja opastavat sitten oikeaan bussiin.
Teksti on julkaistu vanhassa blogissani Namania kolme ja puoli vuotten, kun olin viettänyt yhden elämäni onnellisimmista viikoista Puolassa.
