Suloinen Litomyšl

Kuten aiemmin Cesky Krumlovista kirjoittaessani mainitsin, Tshekki on täynnä kaupunkeja, kyliä ja linnoja, jotka voisivat olla suoraan satukirjan sivuilta. Pienen pieni, mutta sitäkin suloisempi kaupunki Litomyšl kuuluu samaan sarjaan. Toisin kun Cesky Krumlovissa, Litomyslissä ei törmää turistijoukkoihin. Kaupunki on kuin hyvin piilotettu aarre.

Aina välillä iskee tarve poistua Prahasta ja hengittää pikkukaupungin ilmaa, ja samalla nähdä jotain uutta. Minulle tuli kyllä yllätyksenä, miten kaunis tuo Litomyšl on! Kaupungin keskustan pitkää pääkatua reunustavat mahdottoman söötit piparkakkutaloja muistuttavat rakennukset***. Kadulla on vieri vieressä kauppoja, käsityöliikkeitä, leipomoita ja terasseja. 

Litomyslin varsinainen nähtävyys on 1500-luvulla rakennettu renessanssityyliä edustava linna, jollaisia harvemmin täällä Tshekeissä näkee. Linna on tietysti Unescon kohde. 

Iltayhdeksään mennessä tämä 10 000 asukkaan kaupunki hiljenee täysin. Tämän jälkeen paikalla ei näe kuin teinejä ostamassa kebabia. Me löysimme kuitenkin todella kivan ravintolan ja hyvää ruokaa. Ravintolassa oli meidän lisäksemme kaksi asiakasta, joten ehdimme myös rupatella tarjoilijoiden kanssa. Olen huomannut, että usein matkustaessa Prahan ulkopuolelle asiakaspalvelu on ystävällisempää.

Mutta sitä hiljaisuutta juuri itse kaipasin, oli hauska kävellä pitkin tyhjiä, keskiaikaisia katuja. Majoituimme pienessä guest housessa rauhallisella kadulla. Aamulla heräsimme linnun lauluun ja söimme aamupalan terassilla - aivan täydellinen sunnuntaiaamu siis. 

Näin tämä maa vain jaksaa yllättää! 

**virallisemmissa turistioppaissa näiden talojen kerrotaan edustavan renessanssi- ja barokkisuuntauksia

Petrinin ruusutarhat

Petrinin kukkula on yleensä jokaisen Prahassa vierailijan listalla. Paikalle ei onneksi tarvitse kiivetä, jos ei tahdo, vaan perille vie kätevästi "hammasratahissi", tai miksikä lie tuota suomeksi kutsuisi - funicular se on englanniksi.

Petrinillä on paljon nähtävää, mutta kesällä on ehdottomasti nähtävä ruusut. Paras aika vierailla kuuluisilla ruusutarhoilla on tietysti kesäkuu, jolloin kukat ovat täydessä loistossaan. Tänä vuonna visiittimme venyi heinäkuulle, ja osa ruusuista oli jo lakastunut. Onneksi kuitenkin ruusuja oli vielä paljon jäljellä.

Tämä on muuten ehkä yksi parhaista treffipaikoista ikinä! Praha nyt on muutenkin täydellinen kaupunki käydä treffeillä, mutta siis, ruusutarha....

Mutta, treffit tai ei, suosittelen Petrinin ruusutarhaa kesä-heinäkuussa, ja toki näköalapaikkaa milloin vain. "Funikulaari" lähtee Ujezdilta, ja kyytiin pääsee ihan tavallisella julkisen liikenteen lipulla.

Missä - jos ei täällä?

"Kotia vailla, kotonaan kaikkialla, eikä missään. Koskaan.

Vastaantulevien silmistä joskus tunnistamme

itsemme

toisemme

emmekä kuitenkaan kohtaa.

Emmekä kuitenkaan osaamme vaihtaisi -

muukalaisiksi syntyneet."

(Maaria Leinonen)

Tässä edellisessä postauksessani pohdin Suomea ja Prahaa. Aika luonnollistahan tuo pohdiskelu on, olisihan se kumma jos lentely maasta toiseen ei herättäisi mitään ajauksia. Koti-ikäväkin on tietysti normaalia. Joskus vaan tekee mieli lähteä junalla illaksi lapsuudenkotiin, tai kutsua naapurissa asuvat kaverit mustikkapiirakalle, tai mennä Tampereen Telakalle juomaan punaviiniä tai Pispalaan saunomaan. 

Mutta lopulta, maiden loputon vertailu keskenään on paitsi kuluttavaa myös melko turhaa. Maat nyt vaan ovat erilaisia. Jos sitä odottaisi löytävänsä täydellisen paikan, saisi odotella koko elämänsä ja silloin jäisi elämä elämättä. (Samaa pätee elämään yleensä, tai vaikka parisuhteeseen tai työelämään.) 

Sen sijaan hyviä puolia voi aina korostaa. Jos haluaa viedä jotain Suomesta mennessään maailmalle, samalla voi yrittää viedä asioita maailmalta Suomeen. Jos nyt muuttaisin Suomeen, kaipaisin kyllä monia asioita täältä.

Joskus oli aika, kun en olisi uskonut muuttavani tänne takaisin. En voinut kuvitella muuttavani pois Tampereelta. Mutta niin se päivä vaan tuli, kun olin enemmän kuin valmis. Tuntui siltä, kuin olisin kasvanut ulos vanhoista vaatteista. Elämästä ei vaan koskaan tiedä. Nyt ollaan täällä, viiden vuoden päästä ehkä jossain muualla. 

Elämäntilanteet vaihtelevat ja ihminen muuttuu koko ajan. Samalla muuttuvat tarpeet. Ainakin siis itse olen tällainen. Tiedän, että on olemassa ihmisiä, jotka asuvat samassa paikassa koko elämänsä, mutta minä vain en ole sellainen.

Tärkeintä kai on elää hetkessä, ja siinä paikassa, jossa juuri nyt sattuu olemaan. Koska mitä muuta sitä voisi?

Kuvat ovat naapurustostani Prahassa, Nove Meston ja Vysehradin rajalta. Lähellä sijaitsee myös eräs yliopiston kampus, jossa on ihanan hiljaista ja rauhallista kävellä iltaisin. Olen katsellut siellä niin ensilunta kuin kesäillan auringonsäteitäkin. Paikalla on joskus myös mietitty vakavampiakin asioita.

"Milloin - jos ei nyt?
Kuka - jos emme me?"

Ruisleipää ja puutaloja

Kotisatama

Kerran kesässä on käytävä Suomessa. Tänä vuonna satuimme sinne juuri vuoden pisimpänä päivänä, ja olihan se yötön yö hienoa nähdä.

Poikaystävä sanoo, että Suomessa aika hidastuu tai tuntuu pysähtyvän. Elämä on niin verkkaista ja ihmiset rauhallisia ja hiljaisia.

Jokin aika sitten eräs täällä asuva ystäväni, joka on todella innostunut Suomessa matkailusta, sanoi pitävänsä siitä, miten Suomessa arvostetaan sekä luontoa että ihmisiä. Se on kyllä sellainen asia, josta olen Suomessa ylpeä ja veisin tätä ajatusmaailmaa maailmalle parhaani mukaan. (Arvatkaa, kuka meillä töissä saarnaa roskien lajittelusta tai kahvitaukojen tärkeydestä...) Ja olisihan se kiva, kun voisi olla sairaslomalla stressaamatta rahasta.  Rakastan kyllä Prahaa ja tykkään asua keski-Euroopassa, olen onnellinen täällä, mutta joskus tuntuisi hyvältä kietoutua siihen turvalliseen suomipumpuliin.

Siihen pumpuliin kietouduin viiden päivän ajaksi kesäkuussa. Visiitti oli ihan todella liian lyhyt, mutta ehdimme rentoutua maalla, saunoa puusaunassa, viettää perhejuhlia, kävellä järven rannalla ja ihastella vanhan Porvoon puutaloja.

Kun ostin kaupasta ruisleipää, pakkasin ostokseni biohajoavaan kassiin, haistelin sateen jälkeistä tuoksua, nautin kylmäsavulohi-salaattia kauppahallissa ja vastasin asiakaspalvelijoiden hymyyn ja muutenkin vaikutuin kaikkien ystävällisyydestä (ja englannin kielen taidosta, minun ei koskaan tarvitse tulkata poikaystävälle Suomessa mitään!), kävin suihkussa, jonka viemäri toimii ja keräsin metsämansikoita, niin, kyllähän siinä kävi mielessä, miten helppoa vain olisi muuttaa Suomeen takaisin.

Mutta sitten. Tulisi marraskuu, ja itku, ja kaipaisin Prahan kahviloita, joista saa kahvin ja kakunpalan kolmella eurolla.

On tunnustettava, että kun lähdin Prahaan, en ollut suunnitellut pysyvää muuttoa. Kyseessä oli lähinnä sellainen muuttolinnun tapainen pyrähdys. Mutta nyt olenkin viihtynyt kaksi ja puoli vuotta ja elämä on tosi vahvasti täällä.

Hyvähän se on kuitenkin tietää, että jossain on kirjaimellisesti se tukisatama, jonne voi aina palata. Niin, ja onhan meillä vielä kaiken lisäksi Romania, vuoristokylät ja Mustanmeren ranta!

Täytyy pyrkiä olemaan kiitollinen siitä, että on uskaltanut lähteä, ja että nyt on monta paikkaa, joita voi kutsua kodiksi.

Muutin tavarani saarelle

Paleochora

 Keski-Euroopassa on todella mukava asua, mutta on yksi asia, jota ikävöin: vesi. Suomessa asuin kaupungeissa, jotka sijaitsivat järvien, kuten Saimaa ja Näsijärvi, äärellä sekä kävin usein Helsingissä. Tavallaan on ihanaa, että jotkut haaveet ovat näinkin yksinkertaisia, kuin "olisi kiva jos voisi juoda aamukahvia samalla kun katsoo merta." Juuri tämän me päätimme toteuttaa tänä keväänä, ja lähdimme Kreetalle. 

Suomalaisena on tottunut siihen, että tiettyihin paikkoihin, kuten nyt vaikka Kreikan saarille pääsee todella helposti suoralla lomalennolla ja yleensä vielä tosi edullisesti. Mutta täältä Prahasta ei pääsekään tuonne saaristoon ihan yksinkertaisesti. Suorat lennot Kreetalle olivat järkyttävän kalliita ja Bratislavasta pääsi vain Ateenaan asti. (Tässä välissä voin kertoa, että tshekkien ykköskohde on Kroatia, jonne voi ajaa.) Niinpä sitten matkustimme ensin yöjunalla Puolaan, ja Katowicesta lensimme suoraan Haniaan, Kreetalle. Matka tietysti kesti "vähän" kauemmin, mutta jotenkin hauska oli käydä aamulla Puolassa. En tajua miten siellä tuleekin aina niin kotoisa olo.

Näin siis päädyimme Kreetalle, ja oli se kyllä vaivan arvoista.

Parasta tosiaan oli se aamukahvin juominen parvekkeella, jolta meillä oli merinäköala. Ja meren kuuntelu iltaisin, ja meren tuoksu. 

Majoituimme hyvin pienessä Paleochoran kylässä Kreetan etelärannalla. Kylä oli ihan mielettömän suloinen, ja sen ihmiset aidosti ystävällisiä supermarketin kassamyyjää myöten. Yleisesti ottaen asiakaspalvelu tuossa kylässä saisi kympin arvosanan. Viikon aikana tutustuimme pariinkin ravintolan tarjoilijaan, joiden kanssa juttelimme joka päivä. Mummut ja papat tervehtivät meitä kävellessämme kapoisia kujia. Kun itse asuu isossa turistikaupungissa, viikko tuollaisessa pienessä kylässä tekee todella hvää. 

Prahassakin voi nauttia auringosta ja syödä ravintoloissa edullisesti, mutta Kreetalle meitä motivoi matkustamaan meri, Välimeren ruoka, kreetalaisten leppoisuus ja ystävällisyys, ja luonnossa rauhoittuminen. Pakko myöntää, että viikon aikana kävi useamman kerran mielessä, että kyllä minun pitäisi vielä asua ison veden, joko meren tai järven äärellä. Ajattelin usein, kuinka onnekkaita suomalaiset ovat, kun meillä on siellä sekä ne 180 000 järveä että meri.

Hassua kyllä oli se, että jopa tuolla pienessä kylässä oli paljon suomalaisia. Koska en asu Suomessa, oli todella huvittavaa kuulla suomea joka kauppareissulla. Ostin jopa suomenkielisen kirjan. Kuulin suomea yleensäkin enemmän kuin olen kuullut viimeisen kahden vuoden aikana. Paleochorassa ei kuitenkaan ole ollenkaan sellaista ärsyttävää "Terve terve mitä kuuluu" -sisäänheittokulttuuria, vaan iltaisin saa kävellä ihan rauhassa. (Tosin, asiaan saattoi vaikuttaa se, että tuo parempi puoliskoni näyttää hyvin paljon paikalliselta. Mutta vältyin kyllä näiltä mitä kuuluu-huuteluilta myös yksin kävellessäni.)

Hyvin olisi toinenkin viikko mennyt, vaikkapa jossain toisessa kylässä samalla saarella. 

 

Elafonissin ranta