Yllä olevassa kuvassa näette erään koulukirjani, jossa paneudutaan monikulttuurisiin työympäristöihin ja niiden johtamiseen. (Opiskelen human resource managementia, eli henkilöstöhallintoa. Pidän enemmän tuosta englanninkielisestä termistä, koska se sisältää sanan human ja siten kertoo paremmin siitä, mistä on kyse.)
Tätä lukiessani en voi olla peilaamatta sisältöä omaan elämääni. Tällä hetkellä siis asun Tshekin tasavallassa romanialaisen poikaystäväni kanssa. Parhaat ystäväni täällä ovat kotoisin Unkarista, Puolasta ja Hollannista. Työkavereita minulla on 9 eri maasta. Olen myös kansainvälisessä koulussa ja yhdellä oppitunnilla opiskelijoita voi olla Ruotsista, Venäjältä, Georgiasta, Meksikosta, Etelä-Afrikasta ja Vietnamista. Tämä kaikki ehdottomasti rikastuttaa elämääni hyvin paljon ja tuo esimerkiksi opiskeluun uusia ulottuvuuksia ja näkökulmia.
Mutta olemmeko me sitten muka niin erilaisia?
Olen hyvin usein todennut, että lopulta ihmiset ovat niin samanlaisia. Monet tunteet, rakastuminen, sydänsurut, unelmointi, pelko, epävarmuus, intohimot, luovuus, oman paikan etsiminen, tarve kommunikoida - nämä ovat universaaleja asioita, joista voin keskustella jokaikisen ulkomaalaisen ystäväni kanssa.
Tietysti luonteenpiirteet ova yksilöllisiä. Meillä kaikilla on oma temperamenttimme, joka kehittyy jo vauvana. En siis halua yleistää, että kulttuurieroissa olisi kyse erilaisista luonteista. Sen sijaan käyttäisin termiä mindset. Tätä onkin sitten vaikeampi suomentaa. Ajatusmaailma?
Fakta on se, että eri kulttuureissa ja ympäristöissä suhtaudutaan eri tavalla asiohin, ja tämä muovaa juuri mindsetiä. Tässä lukemassani kirjassa kerrotaan eri tavoista suhtautua muun muassa kontrolliin omasta ympäristöstä, tilaan ja yksityisyyteen, aikaan ja ajankäyttöön, kommunikaatioon ja niin edelleen. Osa kulttuureista painottaa individualismia (esimerkiksi Suomi) ja toiset kollektiivisuutta (esimerkiksi Espanja ja itä-Euroopan maat).
Mitä tämä sitten tarkoittaa käytännössä? Miten tämä esimerkiksi muovaa omaa arkeani?
Tietysti otan esille lempiesimerkkini, eli Suomen ja Romanian. Euroopan mittakaavassa nämä kaksi maata ovat niin kaukana toisistaan kuin voivat olla. Hyvin harmonisesti tämä meidän yhteiselämämme kuitenkin sujuu. Sanoisin, että erilaiset näkemyksemme ja tapamme vain tukevat toinen toistaan. On ihan hyvä nähdä maailma toisesta näkökulmasta välillä, puolin ja toisin.
Suomi on omasta mielestäni hyvin individualistinen maa, jossa ihmisten tulee olla itsenäisiä ja niin sanotusti pärjätä. Vitsit entisaikojen suomalaisnaisista, jotka lähtevät heti synnytettyään aamulypsylle, voivat ihan hyvin pitää paikkaansa. Unkarilainen ystäväni on sanonut, että "teillä skandinaavisilla naisilla on tietty asenne." Tällä asenteella hän tarkoittaa sitä, että annamme itsestämme hyvin itsenäisen ja vahvan kuvan. Sama ystäväni on myös todennut, että kaikkien entisissä sosialistisissa maissa kasvaneiden ajatusmaailmassa on jotain yhteistä, jota on vaikea selittää "meille muille".
Poikaystäväni hämmästeli Suomen maaseudulla sitä, että talot ovat niin kaukana toisistaan. Enpä ole itsekään nähnyt vastaavaa missään muualla kuin pohjoisessa. Kaikkialla muualla Euroopassa kylät ovat pieniä yhteisöjä, joissa talot ovat vieri vieressä. (Tälle voi kyllä olla myös ilmastollisia perusteita, kuten äitini tietää kertoa.)
Oman kokemukseni mukaan Romaniassa ihmiset auttavat muita herkästi, pyytämättä. Muiden auttaminen ei ole itseltä pois. Ihailen tätä. Matkustaessani oikeastaan missä vain itä-Euroopassa, kiinnitän huomiota samaan asian: ihmisten vieraanvaraisuuteen.
Edellä kirjoitin, että eri maissa suhtaudutaan eri tavoin kontrolliin omasta ympäristöstä. Suomi kuuluu näihin maihin, joissa rakastetaan sääntöjä ja asioiden tulee olla järjestyksessä. "Suomessa kaikki toimii. Ja suihkusta tulee aina lämmintä vettä", huokailevat monet suomalaiset ulkomaan reissuillaan. Ja sehän on ihanaa, siis se, että asiat toimivat ja voimme esimerkiksi luottaa poliisiin. Se ei ole kaikkialla itsestäänselvää. Samalla me myös ajattelemme, että voimme kontrolloida ympäristöämme ja hallita kaikkea. Ja jos joskus emme voikaan, maailma romahtaa.
Me suomalaiset luotamme. Se tekee meistä vähän naiiveja. Ja se ei ole aina huono asia. Välillä ihmettelen ja ihastelen, miten se maa voi olla olemassa.
Sitten Romaniaan. Tiedättehän sanonnan "life is not about waiting the storm to pass, it's about learning to dance in the rain"? Tämä kuvaa romanialaisia aika hyvin. Kun yhteiskunta ei toimikaan, täytyy luottaa itseensä. Romanialaiset ovat hyvin go with the flow -tyylisiä ihmisiä. He eivät yritä kontrolloida kaikkea koko ajan vaan antavat asioiden mennä omalla painollaan. Suhtautuminen esimerkiksi verojen maksuun on erilainen kuin meillä, sillä mitään takeita sille ei ole, että verorahat menisivät johonkin järkevään. Asioita ei myöskään kannata suunnitella turhaan etukäteen, sillä mistäs sitä tietää.
Poikaystäväni on todennut monesti, että suomalaiset eivät pärjäisi Romaniassa.
Oman poikaystäväni asenne on se, että menneitä on turha miettiä, tulevaa on turha murehtia. Itse vähän kadehdin tätä elämänasennetta, sillä itse murehdin joskus liikaa ihan turhaan. Tai murehdin ennen, poikaystäväni seura on vaikuttanut minuun niin, että olen pikkuhiljaa päässyt turhasta stressaamisesta.
Luulen, että tämä vahvan kontrollin ja suunnitelmallisuuden yhteiskunnassa eläminen vaikuttaa siihen, kuinka joustavia olemme. Itselläni tämä järjestelmällisyyden rakastaminen vielä korostuu, ja stressaannun herkästi, jos asiat eivät menekään suunnitelmien mukaan. Oma heikkouteni onkin se, että en ole kovin joustava. Romanialaiset ovat hyvin joustavia. Ja esimerkiksi juuri sille muiden auttamiselle on aina aikaa.
Tähän asti olen puhunut vain Euroopasta. Suurin osa maailman maista toimii eri tavalla kuin Suomi - tai siis, ei toimi. Miettikää esimerkiksi Bangladeshia. Tai Meksikoa. Jos ihmiset oikeasti yrittäisivät hallita ja kontrolloida kaikkea korruptoituneista poliiseista tulivuoriin ja tsunameihin, he tulisivat vain hulluiksi. Ei ole myöskään ihme, että jooga on kehitetty juuri Intiassa.
Aikakäsitys. Tämä ehkä onkin se stereotyyppisin piirre kulttuurieroista puhuttaessa. Ja silti niin paikkaansa pitävä. (Kuinka moni on joutunut joskus odottamaan espanjalaisia? Niinpä.)
Aikaan suhtaudutaan eri tavalla eri maissa. Pohjois-Euroopassa ja Saksassa aikaa kulutetaan, ajan ajatellaan olevan asia, joka jossain vaiheessa loppuu. Etelä-Euroopassa taas aikaa ajatellaan tulevan aina lisää. Aikaa käytetään. Ei ole niin vakavaa myöhästyä, sillä eihän koskaan voi tietää, mitä elämässä tapahtuu! Jos tapaat matkan varrella tuttavasi, sinun on jäätävä kyselemään kuulumisia, sillä muuten hän loukkaantuu.
Kyllä, suomalaisella ja romanialaisella aikakäsitykset poikkeavat toisistaan paljon. Toisaalta, Suomessa olen itsekin yksi niistä "viime tipassa"-ihmisistä. Siellä se ehkä korostuu, sillä viiden minuutin myöhässä oloa pidetään myöhästymisenä ja siitä tulee laittaa tekstiviesti. Täällä Tshekeissäkään viisi minuuttia ei ole vielä mitään, mutta silti Tshekin aikakäsitys on lähempänä pohjoista kuin etelä-eurooppalaista. Olenkin opastanut poikaystävääni, että täällä myöhästymistä pidetään epäkohteliaana ja epäkunnioittavana, siksi on hyvä edes ilmoittaa olevansa myöhässä. (Näin me siis opetamme toinen toisiamme ;) ).
Huh. Puhuttavaa olisi vielä vaikka mistä, kuten kielen vaikutuksesta. Onneksi voin linkata teidät tähän Janne Saarikiven kolumniin Onko vapautta, rakkautta ja totuutta olemassa?
Ja kirjoittaa ehkä aiheesta omasta näkökulmastani myöhemmin...
.jpg)
PS. Kirjoittaja harkitsee suomen kielen kurssia. Tätä tekstiä oli yllättävän vaikea kirjoittaa. Ilmeisesti englanti alkaa ottaa valtaa aivoissa. Sekin vielä.
