Valoa kohti

.....ja kappale sinistä taivasta.

Aurinko on täällä taas, linnut laulavat aamuisin. Vielä on kylmä, mutta kadun sijaan ihmiset suuntaavat katseensa ylöspäin. Kyllä se sieltä tulee.

Ps. Olen miettinyt, olenko kovinkin epä-isänmaallinen, kun en kaipaa vieläkään lunta? Hyvin olen pärjännyt ilman, kaikella rakkaudella.

Sometimes it's more important to listen

"We are just people from the same planet. Talking one language."

Olen viime päivinä pohtinut kaikenlaista kieliin, kulttuureihin, synnyinmaahan, henkiseen kotimaahan (mikä se sitten onkaan) liittyvää, mikä on varmaan normaalia siinä vaiheessa, kun on asunut vuoden ulkomailla. 

Luin tämän kolumnin Helsingin Sanomista. Tässä nerokkaasti kuvataan sitä, minkä olen itsekin huomannut: me ajattelemme eri tavalla eri kielillä ja on suorastaan hämmästyttävää, että joskus jopa ymmärrämme toisiamme. 

Olen myös miettinyt sitä kuuluisaa kysymystä: minne minä kuulun?
Joku sanoi viisaasti, että ihmisen tulisi lakata etsimästä sitä henkistä kotimaataan. Tärkeämpää on opetella olemaan itsensä kanssa, täsä elämässä.

Mutta sitten. Eräänä iltana tanssilattialla sen tajusin.
Minun paikkani on tässä. Tämä on enemmän kuin tanssi, tämä on koti.
Ja niin se on; olen muuttanut tsiljoona kertaa, mutta tanssilattia on aina ollut minulle se paikka, jossa olen eniten minä, jossa tunnen olevani turvassa, jossa kuvittelen pystyväni mihin vain ja uskon kaikkeen. 

Tuo ylläoleva video tiivistää sen, miksi tanssin ja sen, millaista kommunikointia paritanssi on. (Sillä sitä se on, kommunikointia. Jos ei ole kommunikointia, ei tule paritanssia. Sori.) Tanssi on keino puhua samaa kieltä toisen ihmisen kanssa missä tahansa. Sillä ei ole väliä, mistä ollaan kotoisin tai mitkä ovat äidinkielemme. 

Olen onnellinen siitä, että mitä tahansa tapahtuu ja minne elämä viekään, olen aina tanssija.