"Tunnetteko
tyhjän joka kolkuttaa ovelle?
Olitteko lounaistuulelle
velkaa?
Tai jos käytitte Vivaldia väärin?
Entä
oliko eilen syytä istua rappusilla?
Ja kuunnella mistä kantavat
haukut?
Anteeksi jos häiritsen, mutta oletteko
menossa
jonnekin?
Sallitteko että sytytän kaupungin valot?
Kiinnostaako
teitä ihmisten suunnaton määrä?
Entä lauseet yhden miehen
suusta
tuulisella seisakkeella?
Missä olisi parasta
odottaa?
Näettekö kuinka illan punerrus osuu
vastapäisen
kirkon pyöreään torniin?
Välitättekö vähästä?
Tai
edes jostakin siinä?
Olenko
ennen tätä antanut teille ohjeita?
Se mikä kannattaa, on
ihan ohut rima."
(Ilpo Tiihonen)
Jäin ihastelemaan tätä hetkeä Prahan vanhassakaupungissa eräänä iltana.
Siskoni perhe oli kylässä ja he nauttivat Prahan elämästä hauskassa vanhankaupungin kodissa. Tästä syystä johtuen kävin vanhassakaupungissa useammin kuin yleensä.
Hassua, että asuin siellä itsekin pari kuukautta. Muutin pois ennen pahimman turistikauden alkua, mutta nyt nuo pari kuukautta ovat mielessäni aivan ihanana seikkailuna. Tuo kevät oli ehdottomasti yksi elämäni vapauttavampia kokemuksia ja toivon, että jokainen saisi kokea jotain tuollaista. Kaikki oli avoinna. Aamuisin heräsin kirkon kellojen soittoon. Kävin kuuntelemassa katusoittajia aukiolla. Join kahvia Vltavan rannassa. Rahaa ei ollut paljon (oli tarpeeksi), mutta tunsin itseni maailman rikkaimmaksi ihmiseksi. Tapasin hienoja ihmisiä. Ohut rima kannatti.
(Sitten lupasin opettaa eräälle romanialaiselle salsaa ja alkoi uusi seikkailu.)
Nyt jälkikäteen ajateltuna tuntuu aika hurjalta, että vain pakkasin omaisuuteni ja lähdin tänne. Mutta lähdin, kun ei ollut mitään menetettävää. Ja ihan hyvinhän tässä kävi - ja matka jatkuu. En usko, että olisin muutama vuosi takaperin lähtenyt. Olen aina ollut sellainen ihminen, joka tykkää rutiineista ja haluaa suunnitella ja tietää, mihin jokin asia johtaa. (Tosin elämäni ei ole yhtään mennyt minkään suunnitelman mukaan, mutta se ei haittaa yhtään. En vaihtaisi mitään.) Eli periaatteessa tykkäisin suunnitelmista. Kun lähdin tänne, en tiennyt yhtään mitä täällä tapahtuu. Visio oli ja se riitti. Ensimmäistä kertaa elämässäni en suunnitellut mitään. Ajattelin, että saatan viipyä kolme kuukautta tai sitten vaikka vuoden tai aina. Olen nyt hirvittävän onnellinen siitä, että uskalsin päästää irti kaikista odotuksista. Pian löysinkin itseni road tripiltä itä-Euroopan halki ja haistelemassa vuoristoilmaa Romaniassa.
Tänä syksynä olen taas löytänyt itseni odotusten ja suunnitelmien aallokosta. Miksi?
Sitten pysähdyin ihmettelemään tuota kirkontornia ja taivasta vanhassakaupungissa.
Suljin ihmisten äänet ympäriltäni (seisoin keskellä Kaarlen sillalle johtavaa Karlova-katua).
Hei Praha. Minusta on kivaa, että ollaan tutustuttu. Toivottavasti sinustakin, sillä jään vielä määrittelemättömäksi ajaksi.
On visio ja haaveita, jotka haluan toteuttaa. En aseta niille mitään aikarajaa, koska ei ole aikataulua. Nyt kun mietin elämääni taaksepäin, parhaita asioita ovat olleet jutut, jotka ovat tulleet elämääni ihan yllättäen. Onni ei tule kello kaulassa, kuten vanha sananlaskukin kertoo.
En tiedä miksi, mutta nuorempana sitä jostain syystä ajatteli, että kolmekymppisenä elämän pitäisi olla jotenkin "valmiina". (En edes tiedä, mitä tuo valmis tarkoittaisi. Tuollainen ajatus kuitenkin löytyy monen parikymppisen päästä.) Nyt kun olen lähempänä kolmeakymppiä kuin koskaan ennen, on kiva huomata, että itse asiassa aikuisuudessa on parasta se, että saa tehdä juuri sitä mitä itse haluaa.
Viikon aikana kuljimme siskon kanssa Prahan katuja ja huokailimme taloille, ikkunoille, auringolle, kahviloille, saippuakaupoille ja milloin millekin. "Ihanaa, että täällä on elämää, vaikka on lokakuu." Siskot ovat ihmisiä, jotka ymmärtävät toisiaan kaikista parhaiten maailmassa. Pelkkä katse kertoo, että "ymmärrän täysin, miksi halusit muuttaa tänne."
Tiesin, että tein juuri niin kuin juuri minun piti tehdä.
