"Heading out? Stay connected."

Vaikka mua ei olekaan haastettu facebookissa kiertävään kiitollisuus-haasteeseen, on vain pakko kertoa, että olen niin kiitollinen ystävistäni, jotka ovat lähellä ja kaukana. 

Kirjoitan tätä ystävieni sohvalta. Tulin kipeäksi erittäin epäedulliseen aikaan - meillä on kotona pieni, mutta erittäin paljon melua aiheuttava remontti enkä halua hillua siellä räkäisenä pyjamassani juuri nyt. 

Ihanat ystäväni (samat tyypit, jotka ovat muun muassa kantaneet omaisuuttani ympäri Prahaa) toivottivat minut tervetulleeksi kotisohvalleen. Sain lettuja ja kotitekoista Palinkaa flunssan hoitoon. Tästä on mielestäni kyse oikeassa ja aidossa ystävyydessä: voit mennä heidän kotiinsa missä olotilassa tai mielentilassa tahansa (ja sama juttu tietysti toisin päin.) Ja muutettuaan jonnekin sitä alkaa tuntea olevansa oikeasti kotona siinä vaiheessa, kun näin tapahtuu. Ehkä kaikenlaisilla kriiseilyillä ja sairasteluilla on tarkoituksena näyttää meille asiat, jotka ovat tosi hyvin elämässä. Ne todelliset asiat.

Olen onnekas, kun minulla on elämässäni ihania ystäviä, joihin luottaa. Parhaat ystäväni asuvat tällä hetkellä Tshekeissä, Puolassa ja Suomessa. On sanomattakin selvää, että välillä on ikävä, asuin itse missä tahansa. 

Varsinkin nyt Prahaan muutettuani olen ikävöinyt kovasti suomalaisia ystäviä. Välillä tämä on ollut ihan oikeasti ongelma, kunnes tajusin, että on luonnollista kaivata ihmisiä, joiden kanssa on kokenut todella paljon. Vain he voivat ymmärtää joitain asioita. 

Mutta sitten. Eräs toinen kiitollisuuden aiheeni: paljon parjattu sosiaalinen media ja älypuhelimen appsit, KIITOS. On ihanaa puhua viberilla tai skypellä ystävän, äidin tai siskon kanssa tai saada lämmin facebook-viesti.

Näiden kanssa vaan täytyy löytää tasapaino, jossa on opettelemista. Toiseen maahan asettumista hidastaa ja häiritsee jatkuva facebookissa roikkuminen. On ihan liian stressaavaa yrittää elää kahdessa maassa samaan aikaan. Mutta kuitenkin sitä haluaa pitää yhteyttä Suomessa asuviin ystäviin ja se on tehty erittäin helpoksi. 

Niinpä yritän nyt löytää kultaista keskitieä ja käyttää sosiaalista mediaa hyväkseni antamatta sen käyttää minua. Tärkeintä on ajatella ihmistä siellä ruudun takana. Olen huomannut, että viestittey ystävien kanssa on siirtynyt sähköpostista facebookiin. En tiedä, olisiko helpompaa pitää yhteyttä sähköpostitse. Kun nyt menen facebookiin vastaamaan jonkun ystäväni viestiin, tottakai jään roikkumaan sinne ja lukemaan news feediä. Voisinkin ehdottaa ihan perinteistä sähköpostien vaihtoa - tai sitten kokeilla itsehillintää :)

Mulla on täällä käytössä prepaid-liittymä johon ei sisälly Internet, eli käytän puhelimessani nettiä vain wifin ollessa käytettävissä. Olen päättänyt, että aion jatkaa samalla linjalla. Mun ei tarvitse olla yhteydessä koko maailmaan ratikassa tai kävelylenkillä. Ja tiedättekö - se on ihanan rentouttavaa. Kotona (tai koulussa, tauoilla tietenkin ;)) voin rauhassa kirjoitella viestejä. Minulla on siihen rajoitettu aika käytössä, joten voin kertoa, että jokainen whatsapp-viesti jonka täältä kirjoitan, lähtee ajatuksen kanssa.

Ja sitten loppujen lopuksi, vaikka tuo viestittely toki on ihanaa näissä olosuhteissa, aito kohtaaminen on parasta. Kaipaan Tampereelta ehkä eniten Cafe Europaa ja Telakkaa, joissa tuli istuttua ja ihmeteltyä maailman menoa ystävien kanssa. Minulla on myös ystäviä, joiden kanssa emme viestittele niin usein, mutta tiedämme, että tavatessamme kaikki jatkuu siitä mihin jäätiin ja tärkeintä on se kahvilla istuminen yhdessä.

Olen pohtinut ajatusta, millaista ulkomaille muutto olisi ilman nykytekniikkaa. Jos meillä ei olisikaan whatsappia, skypeä, facebookia tai edes sähköpostia.
Varmaan lähettelisin enemmän postikortteja. Sovittaisiin, että nähdään puolen vuoden päästä ja jutellaan sitten? Toimisko se? Ja mitä edes tarkoitan "toimimisella"? Luulen, että nykytekniikka luo meille käsityksen, että meidän tulisi olla aina tavoitettavissa (koska se on mahdollista). En nyt tietenkään tarkoita, että haluan lopettaa yhteydenpidon, en missään nimessä. On ihanaa saada aamulla whatsapp-viesti "Huomenta! Hyvää päivää sinne" kahvikupin kuvan kera. Siitä tulee hyvä mieli.

Ajatuksenani ehkä onkin, että ystävyydestä ei kerro se, kuinka usein viestin kirjoittaa, vaan se, että viesti on kirjoitettu ja lähetetty ajatuksella.

Toisaalta, silloin kun asuin Suomessa, monet hyvät ystäväni olivat ulkomailla. Emmekä me stressaantuneet yhteydenpidosta. Heidän kanssaa juuri juttu jatkui (ja jatkuu, vaikka yritämmekin pitää suht säännöllisesti yhteyttä) siitä mihin se viimeksi jäi. Heidän kanssaan oli "normaalia", että ei nähdä pitkään aikaan tai toisesta ei kuuluu mitään vähään aikaan. 

Kun muutin tänne, entinen kämppikseni lähetti minulle käsin kirjoiteun kirjeen.

Olen myös saanut postikortteja. Nämä kaikki ovat aarteitani täällä Prahassa. 

Olen huomannut, että postin saamiseen liittyy vain aivan erityinen tunne. 

Vuosien varrella olen oppinut, että ne tärkeimmät ihmiset eivät häviä. Siihen kai pitäisi luottaa jatkossakin. Ja olen onnellinen siitä, että meillä on täällä Prahassa tämä hassu itse muodostettu perhe. Ja siitä, että myös Suomessa on lukemattomia sohvia. Olette tärkeitä.