"In the end, only three things matter:
how much you loved
how gently you lived
and how gracefully you let go of things
not meant for you."
(Buddhist saying)
En ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään Prahaan liittyvää.
Mielialat ja tuulet ovat lennelleet niin laidasta laitaan, että ei tiedä, milloin
olisi sopiva ja uskalias hetki istua alas ja kirjoittaa - ollakseen rehellinen.
Mistä kirjoittaisin?
Voisin kirjoittaa koti-ikävästä ja Tampere-ikävästä. Tai tulevaisuuteen ja työnhakuun liittyvistä peloistani tai ammatillisesta identiteettikriisistäni. Tai ajatuksistani, mitä ihmettä minä teen tässä maassa ja mikä tämän kaiken idea olikaan?
Tai sitten voisin kirjoittaa siitä, miten kaunis Vltava-joen ranta on syyskuun pehmeässä valossa. Miten ihanaa on, että vieläkin aika usein on 20 astetta lämmintä ja voi syödä ulkona terassilla. Tai siitä, miten paljon tykkään joogaohjaajastani ja miten hyvä olo minulla on joogatuntien jälkeen. Voisin kertoa ratikkapysäkkimme katusoittajista. Voisin kirjoittaa siitä, miten ihania ystäviä minulla on ja millaisen uuden lempikahvilan löysin. Ja siitä, miten poikaystävä on maailman paras.
Olen tajunnut yhden asian: on opeteltava olemaan armollinen itselleen. Tuskinpa siirtyminen opiskelusta työelämään on kenellekään täysin kivutonta.
Tottakai ulkomailla asuessa tulee ikävä kotimaata. Kaikille tulee.
Kuuluun etuoikeutettuun vähemmistöön maailmassa, koska minulla on mahdollisuus kriiseillä ammattiasioilla ja pohtia, mitä opiskelisin.
Sitä paitsi syytä kriiseilyyn ei edes ole. Murheet ovat kehittyneet täysin omassa päässäni. Eihän kukaan vaadi minulta mitään enkä ole kenellekään
tilivelvollinen. Minulla on kaksi ammattia, molemmissa olen hyvä. Molemmat koulutukseni ovat hyvin soveltamiskelpoisia - en voi sanoa, että olisin valmistunut suoraan johonkin tiettyyn työhön, sen sijaan olen oppinut erilaisia taitoja, joita voin hyödyntää eri töissä. Ja niinhän tämä maailma oikeastaan toimii. Työelämässä on tehtävä kompromisseja ja välillä on pakko tehdä jotain, mikä ei vastaa unelmien työtä. Enkä välttämättä kuulu siihen joukkoon, joka osaa sanoa suoraan jonkin unelmatyön. Haluan kokeilla eri asioita ja oppia. Ja päästää irti asioista, jotka eivät olleet minua varten - ja sitten pitää osata päästää irti syyllisyydestä, joka on siis turhaa. Tässä on ollut minulla opettelemista.
Minulla on muita kutsumuksia - kuten tanssi ja valokuvaus. Niistä ei ehkä minulle makseta, mutta ne ovat minua yhtä paljon tai luultavasti enemmän kuin mahdollinen työ.
Joka puolella paasataan urakehityksestä ja CV:n rakentamisesta - tottakai moinen alkaa ahdistaa, jos sen ottaa henkilökohtaisesti (niin kuin mulla on valitettavasti tapana). Olen opetellut ajattelemaan, että kaikkihan me täällä vain ihmisiä ollaan. Ihan todella.
Minulla oli syntymäpäivä. Täällä oli kaunis syyskuu ja aika usein lämpimiä terassikelipäiviä. No, minun syntymäpäivänä satoi kaatamalla vettä. Se ei lopulta haitannut, koska oikeastaan tykkään sateesta (varsinkin täällä, kun ei sada niin usein). Sateenvarjokin mätsäsi converseihin, jotka sain lahjaksi poikaystävältä (miten se osaakin). Käytiin testaamassa kengät yhdessä street food -tapahtumassa, jollaisia on järjestetty viime aikoina usein. Sade kuitenkin esti herkuttelun taivasalla. Niinpä palasimme kotiin ja poikaystävä teki meille lettuja! (Palacinky in Czech.)
Illalla joimme viiniä ja kävimme vähän tanssimassa. Hyvä syntymäpäivä siis.
Syntymäpäivät kai aina saavat aikaan pohdinnan iästä ja elämästä ja muusta.
Kun tulin tänne, olin hyvin naiivi, herkkä ja idealisti haaveilija. Kaikkia noita olen vieläkin. Mutta niin se vaan on, että maailma opettaa realistisemmaksi. Ulkomaille muutto mahdollistaa itsensä kohtaamisen ja varmaan melko monilla tämä johtaa jonkinlaiseen kriisiin. Olen tajunnut, että täältä puuttuvat peilit, jos tiedätte mitä tarkoitan. Ei tarvitse selittää. Ei tarvitse perustella. Se on vapauttavaa. Mutta peilien puutteessa on pakko tulla itse itseään vastaan. Ja se on toisinaan pelottavaa. On kuunneltava itseään ja kuljettava täysin omaa tietään. Pitkällä tähtäimellä tämä on varmasti suuri lahja.
Aloitin myös koulun - taas. En tee tutkintoa, vaan niin sanotun professional diploman opiskeluaineenani human resource management. Kurssit ovat mielenkiintoisia ja koulun aloitus on ollut mielettömän inspiroivaa. Opiskelu tapahtuu englanniksi brittiläisessä koulussa. Samalla saan opiskella englantia - hauska huomata, miten paljon englannin kielessäkin on vielä opittavaa. (Pähkinänkuoressa opiskelemme siis ihmisten ja työntekijöiden motivoimiseen, kouluttamiseen ja rekrytoimiseen, työhyvinvointiin ja talouden suunnitteluun liittyviä asioita.)
Tällaisia syksyn aloituksen pohdintoja. Maailma ja aikuisuus ovat pelottavia asioita, jos keskittyy kaikkiin mahdollisiin epävarmuustekijöihin. Mutta jos yrittää keskittyä niin varmoihin juttuihin, päivät ovat huomattavasti helpompia.
Siksipä haluankin pyytää jokaiselta, jota ahdistaa aukko CV:ssä: mieti mitä olet ihan oikeasti tehnyt tuona aikana. Mitä kaikkea olet oppinut? Saatat yllättyä ;)
