13. joulukuuta 2014

Aina ei sanat riitä



“I love borders. August is the border between summer and autumn; it is the most beautiful month I know. 
Twilight is the border between day and night, and the shore is the border between sea and land. The border is longing: when both have fallen in love but still haven't said anything. 
The border is to be on the way. It is the way that is the most important thing.”
(Tove Jansson)




Olipa syksy. Olipa vuosi.

Nämä ovat olleet ajatuksiani viime päivinä. Arki rullaa, ratikkapysäkiltä metroon ja töihin ja kouluun, paljon opiskelua, väsyneitä aamuja, paljon naurua, kahvia, jossain välissä ehdin käydä tanssitunnilla ja löytää uuden soman viinibaarin.

Haasteita, uusien asioiden oppimista, deadlineja, kannustavia sanoja. Ja paljon rakkautta.

Vuosi sitten tästä kaikesta ei ollut aavistustakaan.
Hyppäsin tuntemattomaan ja nyt mietin, missä välissä elämästäni ehti tulla näin normaalia?

Asettuminen on jännä juttu. Se tapahtuu vahingossa, salakavalasti, pikkuhiljaa.
Ja yhtäkkiä sitä huomaa olevansa paikassa X, kaikki nämä tutut asiat ja ihmiset ympärillään joka päivä, eikä osaa kuvitella elävänsä toisaalla (ja samalla tiedostaa sen olevan kuitenkin täysin mahdollista). Tuntuu hassulta, kun elämä on pitkään ollut ikään kuin etsikko-tilassa. Niin sanotusti ihanaa hukassa oloa. Nyt kaikki on tässä ja nyt, enkä ajattele enää minne seuraavaksi.

Olen siitä jännä ihminen, että janoan jatkuvasti uusia seikkailuja, mutta samalla olen kaivannut tätä asettumisen tunnetta. Haluan tuntea olevani kotona jossain. Tiedän ihmisiä, jotka ovat jatkuvasti matkalla, he siirtyvät maasta toiseen ja kuten Nuuskamuikkunen he eivät halua rakentaa kotia minnekään. Olen onnellinen heidän puolestaan, että he saavat elää niin. Saatan olla itse ihan vähän samanlainen; pidän uusista aluista, suorastaan rakastan niitä. Muistan olleeni aina energisimmilläni silloin, kun muutan uuteen kaupunkiin. Ja sitten kuitenkin; rakastan sitä tunnetta, kun astun sisään minun kahvilaani, ja katselen minun joutseniani matkalla minun siltani yli.

Ehkä Praha on juuri sopiva paikka minulle. Saan olla kotona ja kuitenkin löytää jatkuvasti jotain uutta.

Ken tietää. Juuri nyt kaikki on vaan hyvin. En oikeastaan halua tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. 

Sen tiedän, että haluan tanssia aina. Haluan myös oppia puhumaan espanjaa ja romaniaa, käydä Lissabonissa, matkustaa latinalaiseen Amerikkaan ja Afrikkaan, nähdä ja kuulla Sigur Rosin livenä ennen kuin kuolen, ja ehkä joskus minulla on oma kahvila, jossa soitetaan hyvää musaa ja jossa ihmisillä on hyvä olla. 






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi! :*