3. lokakuuta 2014

"ilman hulluja unelmia ei synny viisaita päätöksiä"



"Älä kysy, mitä maailma tarvitsee. Kysy, mikä saa sinut syttymään eloon ja tee se. Koska se mitä maailma tarvitsee,
 on enemmän ihmisiä, jotka ovat syttyneet eloon." 
(Howard Thurman)




Tämä oli sellainen viikko, että minulle tarjottiin kahta työmahdollisuutta.
Lisäksi pyydettiin kahteen työhaastatteluun paikkoihin, joita en ole hakenut (mutta olen näemmä jotenkin onnistunut soluttautumaan täällä, heh).

En ole normaalin tapani mukaan juoksemassa suoraan seinään.
En ole päättänyt vielä mitään. Nyt tässä hengittelen ja mietin, mikä oikeasti nyt on tärkeää tai tärkeintä. 

Tämä oli myös sellainen viikko, että rakas selkäni muistutti olemassaolostaan.
Selkä ei ole ollut pitkään aikaa kipeä - fysioterapia, kotitreeni, jooga, kävelyt, rentoutuminen, Romania, tähän on liuta syitä.
Tajusin tänään, että kipupiikit ovat aina ajoittuneet elämässäni tiettyihin jaksoihin ja noilla pahimmilla kausilla on selkeästi yhteys.
Uskon kehon ja mielen toimivan yhdessä. Toki kivut johtuvat fysiologisista syistä, mutta uskon mielentilojen vaikuttavan niihin.
Minun selkäkipuni ovat siis joskus sellaisia, että en voi kävellä ja olen ihan riippuvainen muista ihmisistä (joiden olemassaolosta olen kiitollinen). Se on ihan kamalaa ja opettaa arvostamaan sellaista asiaa kuin liikuntakyky sekä tuo mieleen ajatuksia, joita ei uskalla ajatella loppuun.
Joka tapauksessa, kipu siis konkreettisesti pysäyttää. Ja usein ihan syystä. 

Kun pysähtyy, saattaa vain huomata asioita. Sellaisia, jotka ovat olleet nenän edessä koko ajan, mutta joihin ei ole vain uskaltanut tarttua. 

Olen monissa teksteissäni kirjoittanut, että en tiedä onko minulla unelmatyötä ja onko se edes kovin tärkeää - voin totetuttaa kutsumuksia muilla elämän osa-alueilla. Ei se ihan niin kuitenkaan ole. Kyse onkin siitä, haluanko tehdä työkseni asioita, jotka ovat minulle tärkeitä. Ja sitten vain tajusin jotain. Tai oikeastaan huomasin, sillä se oli ollut olemassa koko ajan - tai odottamassa ehkä, sitä, että uskallan ottaa siitä kiinni. En tiedä mihin tämä sitten päätyy. 

Kiitos vain selkä, kun muistuttelet asioista. Lupaan pitää taas parempaa huolta tästä eteenpäin.

Näinä päivinä on ihanaa vain lumoutua kauniista tanssista.
Tykkään tuosta Isabellen ja Felicienin kizombasta, koska se on vain niin ihanan yksinkertaista (ja tämä on kaunis biisi).

Niin se vain on, että tanssia pitää.


ps. Kizomba on Angolasta kotoisin oleva paritanssi, johon hurahdin tasan kolme vuotta sitten. Se oli tärkeä vuosi.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi! :*