Jäin ihastelemaan tätä hetkeä Prahan vanhassakaupungissa eräänä iltana.
Siskoni perhe oli kylässä ja he nauttivat Prahan elämästä hauskassa vanhankaupungin kodissa. Tästä syystä johtuen kävin vanhassakaupungissa useammin kuin yleensä.
Hassua, että asuin siellä itsekin pari kuukautta. Muutin pois ennen pahimman turistikauden alkua, mutta nyt nuo pari kuukautta ovat mielessäni aivan ihanana seikkailuna. Tuo kevät oli ehdottomasti yksi elämäni vapauttavampia kokemuksia ja toivon, että jokainen saisi kokea jotain tuollaista. Kaikki oli avoinna. Aamuisin heräsin kirkon kellojen soittoon. Kävin kuuntelemassa katusoittajia aukiolla. Join kahvia Vltavan rannassa. Rahaa ei ollut paljon (oli tarpeeksi), mutta tunsin itseni maailman rikkaimmaksi ihmiseksi. Tapasin hienoja ihmisiä. Ohut rima kannatti.
(Sitten lupasin opettaa eräälle romanialaiselle salsaa ja alkoi uusi seikkailu.)
Nyt jälkikäteen ajateltuna tuntuu aika hurjalta, että vain pakkasin omaisuuteni ja lähdin tänne. Mutta lähdin, kun ei ollut mitään menetettävää. Ja ihan hyvinhän tässä kävi - ja matka jatkuu. En usko, että olisin muutama vuosi takaperin lähtenyt. Olen aina ollut sellainen ihminen, joka tykkää rutiineista ja haluaa suunnitella ja tietää, mihin jokin asia johtaa. (Tosin elämäni ei ole yhtään mennyt minkään suunnitelman mukaan, mutta se ei haittaa yhtään. En vaihtaisi mitään.) Eli periaatteessa tykkäisin suunnitelmista. Kun lähdin tänne, en tiennyt yhtään mitä täällä tapahtuu. Visio oli ja se riitti. Ensimmäistä kertaa elämässäni en suunnitellut mitään. Ajattelin, että saatan viipyä kolme kuukautta tai sitten vaikka vuoden tai aina. Olen nyt hirvittävän onnellinen siitä, että uskalsin päästää irti kaikista odotuksista. Pian löysinkin itseni road tripiltä itä-Euroopan halki ja haistelemassa vuoristoilmaa Romaniassa.
Tänä syksynä olen taas löytänyt itseni odotusten ja suunnitelmien aallokosta. Miksi?
Sitten pysähdyin ihmettelemään tuota kirkontornia ja taivasta vanhassakaupungissa.
Suljin ihmisten äänet ympäriltäni (seisoin keskellä Kaarlen sillalle johtavaa Karlova-katua).
Hei Praha. Minusta on kivaa, että ollaan tutustuttu. Toivottavasti sinustakin, sillä jään vielä määrittelemättömäksi ajaksi.
On visio ja haaveita, jotka haluan toteuttaa. En aseta niille mitään aikarajaa, koska ei ole aikataulua. Nyt kun mietin elämääni taaksepäin, parhaita asioita ovat olleet jutut, jotka ovat tulleet elämääni ihan yllättäen. Onni ei tule kello kaulassa, kuten vanha sananlaskukin kertoo.
En tiedä miksi, mutta nuorempana sitä jostain syystä ajatteli, että kolmekymppisenä elämän pitäisi olla jotenkin "valmiina". (En edes tiedä, mitä tuo valmis tarkoittaisi. Tuollainen ajatus kuitenkin löytyy monen parikymppisen päästä.) Nyt kun olen lähempänä kolmeakymppiä kuin koskaan ennen, on kiva huomata, että itse asiassa aikuisuudessa on parasta se, että saa tehdä juuri sitä mitä itse haluaa.
Viikon aikana kuljimme siskon kanssa Prahan katuja ja huokailimme taloille, ikkunoille, auringolle, kahviloille, saippuakaupoille ja milloin millekin. "Ihanaa, että täällä on elämää, vaikka on lokakuu." Siskot ovat ihmisiä, jotka ymmärtävät toisiaan kaikista parhaiten maailmassa. Pelkkä katse kertoo, että "ymmärrän täysin, miksi halusit muuttaa tänne."
Tiesin, että tein juuri niin kuin juuri minun piti tehdä.
Vaikka mua ei olekaan haastettu facebookissa kiertävään kiitollisuus-haasteeseen, on vain pakko kertoa, että olen niin kiitollinen ystävistäni, jotka ovat lähellä ja kaukana.
Kirjoitan tätä ystävieni sohvalta. Tulin kipeäksi erittäin epäedulliseen aikaan - meillä on kotona pieni, mutta erittäin paljon melua aiheuttava remontti enkä halua hillua siellä räkäisenä pyjamassani juuri nyt.
Ihanat ystäväni (samat tyypit, jotka ovat muun muassa kantaneet omaisuuttani ympäri Prahaa) toivottivat minut tervetulleeksi kotisohvalleen. Sain lettuja ja kotitekoista Palinkaa flunssan hoitoon. Tästä on mielestäni kyse oikeassa ja aidossa ystävyydessä: voit mennä heidän kotiinsa missä olotilassa tai mielentilassa tahansa (ja sama juttu tietysti toisin päin.) Ja muutettuaan jonnekin sitä alkaa tuntea olevansa oikeasti kotona siinä vaiheessa, kun näin tapahtuu. Ehkä kaikenlaisilla kriiseilyillä ja sairasteluilla on tarkoituksena näyttää meille asiat, jotka ovat tosi hyvin elämässä. Ne todelliset asiat.
Olen onnekas, kun minulla on elämässäni ihania ystäviä, joihin luottaa. Parhaat ystäväni asuvat tällä hetkellä Tshekeissä, Puolassa ja Suomessa. On sanomattakin selvää, että välillä on ikävä, asuin itse missä tahansa.
Varsinkin nyt Prahaan muutettuani olen ikävöinyt kovasti suomalaisia ystäviä. Välillä tämä on ollut ihan oikeasti ongelma, kunnes tajusin, että on luonnollista kaivata ihmisiä, joiden kanssa on kokenut todella paljon. Vain he voivat ymmärtää joitain asioita.
Mutta sitten. Eräs toinen kiitollisuuden aiheeni: paljon parjattu sosiaalinen media ja älypuhelimen appsit, KIITOS. On ihanaa puhua viberilla tai skypellä ystävän, äidin tai siskon kanssa tai saada lämmin facebook-viesti.
Näiden kanssa vaan täytyy löytää tasapaino, jossa on opettelemista. Toiseen maahan asettumista hidastaa ja häiritsee jatkuva facebookissa roikkuminen. On ihan liian stressaavaa yrittää elää kahdessa maassa samaan aikaan. Mutta kuitenkin sitä haluaa pitää yhteyttä Suomessa asuviin ystäviin ja se on tehty erittäin helpoksi.
Niinpä yritän nyt löytää kultaista keskitieä ja käyttää sosiaalista mediaa hyväkseni antamatta sen käyttää minua. Tärkeintä on ajatella ihmistä siellä ruudun takana. Olen huomannut, että viestittey ystävien kanssa on siirtynyt sähköpostista facebookiin. En tiedä, olisiko helpompaa pitää yhteyttä sähköpostitse. Kun nyt menen facebookiin vastaamaan jonkun ystäväni viestiin, tottakai jään roikkumaan sinne ja lukemaan news feediä. Voisinkin ehdottaa ihan perinteistä sähköpostien vaihtoa - tai sitten kokeilla itsehillintää :)
Mulla on täällä käytössä prepaid-liittymä johon ei sisälly Internet, eli käytän puhelimessani nettiä vain wifin ollessa käytettävissä. Olen päättänyt, että aion jatkaa samalla linjalla. Mun ei tarvitse olla yhteydessä koko maailmaan ratikassa tai kävelylenkillä. Ja tiedättekö - se on ihanan rentouttavaa. Kotona (tai koulussa, tauoilla tietenkin ;)) voin rauhassa kirjoitella viestejä. Minulla on siihen rajoitettu aika käytössä, joten voin kertoa, että jokainen whatsapp-viesti jonka täältä kirjoitan, lähtee ajatuksen kanssa.
Ja sitten loppujen lopuksi, vaikka tuo viestittely toki on ihanaa näissä olosuhteissa, aito kohtaaminen on parasta. Kaipaan Tampereelta ehkä eniten Cafe Europaa ja Telakkaa, joissa tuli istuttua ja ihmeteltyä maailman menoa ystävien kanssa. Minulla on myös ystäviä, joiden kanssa emme viestittele niin usein, mutta tiedämme, että tavatessamme kaikki jatkuu siitä mihin jäätiin ja tärkeintä on se kahvilla istuminen yhdessä.
Olen pohtinut ajatusta, millaista ulkomaille muutto olisi ilman nykytekniikkaa. Jos meillä ei olisikaan whatsappia, skypeä, facebookia tai edes sähköpostia. Varmaan lähettelisin enemmän postikortteja. Sovittaisiin, että nähdään puolen vuoden päästä ja jutellaan sitten? Toimisko se? Ja mitä edes tarkoitan "toimimisella"? Luulen, että nykytekniikka luo meille käsityksen, että meidän tulisi olla aina tavoitettavissa (koska se on mahdollista). En nyt tietenkään tarkoita, että haluan lopettaa yhteydenpidon, en missään nimessä. On ihanaa saada aamulla whatsapp-viesti "Huomenta! Hyvää päivää sinne" kahvikupin kuvan kera. Siitä tulee hyvä mieli.
Ajatuksenani ehkä onkin, että ystävyydestä ei kerro se, kuinka usein viestin kirjoittaa, vaan se, että viesti on kirjoitettu ja lähetetty ajatuksella.
Toisaalta, silloin kun asuin Suomessa, monet hyvät ystäväni olivat ulkomailla. Emmekä me stressaantuneet yhteydenpidosta. Heidän kanssaa juuri juttu jatkui (ja jatkuu, vaikka yritämmekin pitää suht säännöllisesti yhteyttä) siitä mihin se viimeksi jäi. Heidän kanssaan oli "normaalia", että ei nähdä pitkään aikaan tai toisesta ei kuuluu mitään vähään aikaan.
Kun muutin tänne, entinen kämppikseni lähetti minulle käsin kirjoiteun kirjeen.
Olen myös saanut postikortteja. Nämä kaikki ovat aarteitani täällä Prahassa.
Olen huomannut, että postin saamiseen liittyy vain aivan erityinen tunne.
Vuosien varrella olen oppinut, että ne tärkeimmät ihmiset eivät häviä. Siihen kai pitäisi luottaa jatkossakin. Ja olen onnellinen siitä, että meillä on täällä Prahassa tämä hassu itse muodostettu perhe. Ja siitä, että myös Suomessa on lukemattomia sohvia. Olette tärkeitä.
Kouluni sijaitsee ehkä siinä Prahan kauneimmaksi ja viihtyisimmäksi tituleeratussa kaupunginosassa: Vinohradyssa.
Vinohrady on vähän kuin karkkikauppa, talot ovat herkullisen pastellisen sävyisiä ja joka kulmassa on somia kuppiloita.
Olin pitkään sitä mieltä, että haluan muuttaa Vinohradyyn, kunnes kiinnyin "omaan hoodiini" Vltava-joen ja Petrinin kukkulan vieressä. Nyt en haluaisi enää kauemman joesta. Mutta joka kerta Vinohradyssa tulee sellainen tunne, että tekee mieli huokaista "oih" tai "aaw". Sepä voi siis pysyä paikkana, jossa on aina kiva vierailla. Vinohradyssa myös tulee sellainen tunne, että on "ulkomailla" (tiedän, että tämä kuulostaa hassulta, koska olenhan jatkuvasti ulkomailla Suomeen verrattuna, mutta ehkä ymmärrätte pointin), sillä joka paikassa kuulee englantia. Vinohrady on Prahan expat-kaupunginosa ja erittäin suosittu ulkomaalaisten keskuudessa. En siis ihmette, miksi brittiläinen ja
kansainvälinen koulumme sijaitsee juuri siellä.
Namesti Miru (=rauhan aukio) silloin, kun siellä vielä oli kukkasia....
Suosittelen ehdottomasti käymään Vinohradyssa Prahan reissun aikana - jos mahdollista, kannattaa hostelli tai hotellikin varata sieltä. Vinohdrady on helposti saavutettavissa keskustasta. Metrolla suosittelen jäämään pois joko Namesti Mirun tai Jiriho z Podebradin asemalla (kuva alla). Molemmilla aukioilla on yleensä aina tori tai jonkunlaiset markkinat.
Vinohrady on täynnä kahviloita, ravintoloita ja pubeja. En ala edes suosittelemaan mitään, sillä paikkoja on oikeasti enemmän kuin sieniä sateella, joten jokainen voi intuitionsa mukaan valita mistä tykkää. Sanoisinkin Vinohradya Prahan kahvila-kaupunginosaksi. Tykkään Vinohradyssa kellareista: usein siellä kävellessä, varsinkin iltaisin, kuulee musiikkia ja puheensorinaa maan alta katutason ikkoinsta. Ja mukavaa on vain kävellä ja ihastella taloja, katuja ja nauttia tunnelmasta.
Pahoittelen epämääräistä ympyrää, tarkoitus oli havainnollistaa sijaintia. Vinohrady ei oikeasti ole noin isolla alueella, mutta metrokartoissa mittasuhteet ei ihan pidä paikkaansa muutenkaan. Kartta löytyy täältä.
Olen löytänyt Vinohradysta myös uusimman lempikahvilani....
.... eli opiskelun välttelyä blogin päivittämistä perjantai-iltana. (Vaikka silmäilemäni lukemani aihe vaikuttaakin mielenkiintoiselta: Individual differences and their relevance to work. Vähän pelottaa, mitä mulle käy tuolla töissä, kun alan näkemään ja analysoimaan asioita liikaa.... Tällä viikolla koulussa teimme persoonallisuustestejä, olen liekeissä!)
čaj = tee
zázvor = inkivääri
med = hunaja
Siinä flunssaviikon sanasto.
Koteja lähellä ja kaukana.... ja vähän hömppää.
Olen taas kotoisasti blondi. Ja taas kerran tein pyhän lupauksen olla värjäämättä hiuksia enää ikinä.
Lokakuun aikana tapahtui jotain traagista: terassit ja kukkapenkit hävisivät Prahasta! Sniff. Eli terassi- ja kukkaloistokausi kestää täällä huhtikuun alusta syyskuun loppuun. Toisin sanoen puoli vuotta siis. Aika hyvin! En siis valita. Ja kohta tulee joulutorit.
Meidän kukkakauppa sen sijaan pitää pintansa. Tämä piristää minua päivittäin.
Step by step.... On ollut ilahduttavaa huomata, miten paljon jo osaan tshekkiä. Olen kuitenkin vielä kaukana siltä tasolta, millä haluaisin olla.
Tällä hetkellä ymmärrän paljon enemmän kuin mitä puhun. Mutta ehkäpä saan tunneilla itsevarmuutta puhumiseenkin. Tshekkiläiset yleensä ovat vain iloisia, kun joku yrittää puhua tshekkiä ja esimerkiksi tarjoilijat ovat usein kärsivällisiä ja korjaavat lauseet nätisti.
Sanotaan näin, että pysyn hengissä näillä tshekin taidoilla, jotka minulla nyt on. Mutta päästäkseen oikeasti kulttuuriin sisälle on kieli portti siihen. Kielitaidottomana on aina vähän ulkopuolinen.
Ja harmittaa, kun en ymmärrä mitä naapurin pappa tai sympaattinen mummu kassajonossa minulle sanovat. Olisi vain kiva jutella heidän kanssaan.
Loppuun vielä toisenlaista kielikylpyä ja musiikkia puolalaiselta Mela Kotelukilta.
Syys saapui. Vaikka rakastan kevättä ja kesää, olen ehkä eniten syksyihminen. Pakko sanoa, että sisällä läikähti puhdas onni sinä päivänä, kun ensimmäistä kertaa haistoin täällä syksyn ilmassa (mielestäni jokainen vuodenaika tuoksuu erilaiselta). Vaikka nyt välillä kaiholla muistelenkin niitä lämpimiä päiviä, niin eihän se kesä tuntuisi miltään ilman kylmää jaksoa välissä. On taas hyvä syy mennä saunaan.
Romaniasta paluun jälkeen alkoivat odottamani rutiinit. Koulu, tanssitunnit, jooga, vähän lastenvahtihommia. Olen huomannut, että lasten kanssa oleminen tekee mulle hyvää. Lapset tuovat aina jollain tapaa kosketusta todelliseen elämään. Tanssitunneilla olen turvallisella mukavuusalueellani, jolla kuitenkin saan mahdollisuuden kokeilla, venyä ja haastaa itseäni. Opiskelu on tällä hetkellä tärkeä inspiraation lähde, mutta samalla suurin haastajani.
Tänään hitaana sunnuntaiaamuna tajusin, että juuri nyt on vain tosi hyvä.
Ihan parasta on tavallinen arki. Ylittää silta ratikalla, nähdä aamu-usvainen Vltava, valita kahvi yliopiston automaatista ja todeta, että ne kaikki maistuvat ihan samalta, tavata uusia tuttavuuksia, kysyä mitä kuuluu ja vastata kiitos hyvää, jäädä lauantai-iltana kotiin ja juoda kaljaa ja katsoa leffaa, saada toinen hymyilemään. Kun ei tässä elämässä voi tulla valmiiksi. Täällä ollaan jo, perillä.
"Älä
kysy, mitä maailma tarvitsee. Kysy, mikä saa sinut syttymään eloon
ja tee se. Koska se mitä maailma tarvitsee,
on enemmän ihmisiä,
jotka ovat syttyneet eloon."
(Howard Thurman)
Tämä oli sellainen viikko, että minulle tarjottiin kahta työmahdollisuutta.
Lisäksi pyydettiin kahteen työhaastatteluun paikkoihin, joita en ole hakenut (mutta olen näemmä jotenkin onnistunut soluttautumaan täällä, heh).
En ole normaalin tapani mukaan juoksemassa suoraan seinään.
En ole päättänyt vielä mitään. Nyt tässä hengittelen ja mietin, mikä oikeasti nyt on tärkeää tai tärkeintä.
Tämä oli myös sellainen viikko, että rakas selkäni muistutti olemassaolostaan.
Selkä ei ole ollut pitkään aikaa kipeä - fysioterapia, kotitreeni, jooga, kävelyt, rentoutuminen, Romania, tähän on liuta syitä.
Tajusin tänään, että kipupiikit ovat aina ajoittuneet elämässäni tiettyihin jaksoihin ja noilla pahimmilla kausilla on selkeästi yhteys.
Uskon kehon ja mielen toimivan yhdessä. Toki kivut johtuvat fysiologisista syistä, mutta uskon mielentilojen vaikuttavan niihin.
Minun selkäkipuni ovat siis joskus sellaisia, että en voi kävellä ja olen ihan riippuvainen muista ihmisistä (joiden olemassaolosta olen kiitollinen). Se on ihan kamalaa ja opettaa arvostamaan sellaista asiaa kuin liikuntakyky sekä tuo mieleen ajatuksia, joita ei uskalla ajatella loppuun.
Joka tapauksessa, kipu siis konkreettisesti pysäyttää. Ja usein ihan syystä.
Kun pysähtyy, saattaa vain huomata asioita. Sellaisia, jotka ovat olleet nenän edessä koko ajan, mutta joihin ei ole vain uskaltanut tarttua.
Olen monissa teksteissäni kirjoittanut, että en tiedä onko minulla unelmatyötä ja onko se edes kovin tärkeää - voin totetuttaa kutsumuksia muilla elämän osa-alueilla. Ei se ihan niin kuitenkaan ole. Kyse onkin siitä, haluanko tehdä työkseni asioita, jotka ovat minulle tärkeitä. Ja sitten vain tajusin jotain. Tai oikeastaan huomasin, sillä se oli ollut olemassa koko ajan - tai odottamassa ehkä, sitä, että uskallan ottaa siitä kiinni. En tiedä mihin tämä sitten päätyy.
Kiitos vain selkä, kun muistuttelet asioista. Lupaan pitää taas parempaa huolta tästä eteenpäin.
Näinä päivinä on ihanaa vain lumoutua kauniista tanssista.
Tykkään tuosta Isabellen ja Felicienin kizombasta, koska se on vain niin ihanan yksinkertaista (ja tämä on kaunis biisi).
Niin se vain on, että tanssia pitää.
ps. Kizomba on Angolasta kotoisin oleva paritanssi, johon hurahdin tasan kolme vuotta sitten. Se oli tärkeä vuosi.
En ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään Prahaan liittyvää.
Mielialat ja tuulet ovat lennelleet niin laidasta laitaan, että ei tiedä, milloin
olisi sopiva ja uskalias hetki istua alas ja kirjoittaa - ollakseen rehellinen.
Mistä kirjoittaisin?
Voisin kirjoittaa koti-ikävästä ja Tampere-ikävästä. Tai tulevaisuuteen ja työnhakuun liittyvistä peloistani tai ammatillisesta identiteettikriisistäni. Tai ajatuksistani, mitä ihmettä minä teen tässä maassa ja mikä tämän kaiken idea olikaan?
Tai sitten voisin kirjoittaa siitä, miten kaunis Vltava-joen ranta on syyskuun pehmeässä valossa. Miten ihanaa on, että vieläkin aika usein on 20 astetta lämmintä ja voi syödä ulkona terassilla. Tai siitä, miten paljon tykkään joogaohjaajastani ja miten hyvä olo minulla on joogatuntien jälkeen. Voisin kertoa ratikkapysäkkimme katusoittajista. Voisin kirjoittaa siitä, miten ihania ystäviä minulla on ja millaisen uuden lempikahvilan löysin. Ja siitä, miten poikaystävä on maailman paras.
Olen tajunnut yhden asian: on opeteltava olemaan armollinen itselleen. Tuskinpa siirtyminen opiskelusta työelämään on kenellekään täysin kivutonta.
Tottakai ulkomailla asuessa tulee ikävä kotimaata. Kaikille tulee.
Kuuluun etuoikeutettuun vähemmistöön maailmassa, koska minulla on mahdollisuus kriiseillä ammattiasioilla ja pohtia, mitä opiskelisin.
Sitä paitsi syytä kriiseilyyn ei edes ole. Murheet ovat kehittyneet täysin omassa päässäni. Eihän kukaan vaadi minulta mitään enkä ole kenellekään
tilivelvollinen. Minulla on kaksi ammattia, molemmissa olen hyvä. Molemmat koulutukseni ovat hyvin soveltamiskelpoisia - en voi sanoa, että olisin valmistunut suoraan johonkin tiettyyn työhön, sen sijaan olen oppinut erilaisia taitoja, joita voin hyödyntää eri töissä. Ja niinhän tämä maailma oikeastaan toimii. Työelämässä on tehtävä kompromisseja ja välillä on pakko tehdä jotain, mikä ei vastaa unelmien työtä. Enkä välttämättä kuulu siihen joukkoon, joka osaa sanoa suoraan jonkin unelmatyön. Haluan kokeilla eri asioita ja oppia. Ja päästää irti asioista, jotka eivät olleet minua varten - ja sitten pitää osata päästää irti syyllisyydestä, joka on siis turhaa. Tässä on ollut minulla opettelemista.
Minulla on muita kutsumuksia - kuten tanssi ja valokuvaus. Niistä ei ehkä minulle makseta, mutta ne ovat minua yhtä paljon tai luultavasti enemmän kuin mahdollinen työ.
Joka puolella paasataan urakehityksestä ja CV:n rakentamisesta - tottakai moinen alkaa ahdistaa, jos sen ottaa henkilökohtaisesti (niin kuin mulla on valitettavasti tapana). Olen opetellut ajattelemaan, että kaikkihan me täällä vain ihmisiä ollaan. Ihan todella.
Minulla oli syntymäpäivä. Täällä oli kaunis syyskuu ja aika usein lämpimiä terassikelipäiviä. No, minun syntymäpäivänä satoi kaatamalla vettä. Se ei lopulta haitannut, koska oikeastaan tykkään sateesta (varsinkin täällä, kun ei sada niin usein). Sateenvarjokin mätsäsi converseihin, jotka sain lahjaksi poikaystävältä (miten se osaakin). Käytiin testaamassa kengät yhdessä street food -tapahtumassa, jollaisia on järjestetty viime aikoina usein. Sade kuitenkin esti herkuttelun taivasalla. Niinpä palasimme kotiin ja poikaystävä teki meille lettuja! (Palacinky in Czech.)
Illalla joimme viiniä ja kävimme vähän tanssimassa. Hyvä syntymäpäivä siis.
Syntymäpäivät kai aina saavat aikaan pohdinnan iästä ja elämästä ja muusta.
Kun tulin tänne, olin hyvin naiivi, herkkä ja idealisti haaveilija. Kaikkia noita olen vieläkin. Mutta niin se vaan on, että maailma opettaa realistisemmaksi. Ulkomaille muutto mahdollistaa itsensä kohtaamisen ja varmaan melko monilla tämä johtaa jonkinlaiseen kriisiin. Olen tajunnut, että täältä puuttuvat peilit, jos tiedätte mitä tarkoitan. Ei tarvitse selittää. Ei tarvitse perustella. Se on vapauttavaa. Mutta peilien puutteessa on pakko tulla itse itseään vastaan. Ja se on toisinaan pelottavaa. On kuunneltava itseään ja kuljettava täysin omaa tietään. Pitkällä tähtäimellä tämä on varmasti suuri lahja.
Aloitin myös koulun - taas. En tee tutkintoa, vaan niin sanotun professional diploman opiskeluaineenani human resource management. Kurssit ovat mielenkiintoisia ja koulun aloitus on ollut mielettömän inspiroivaa. Opiskelu tapahtuu englanniksi brittiläisessä koulussa. Samalla saan opiskella englantia - hauska huomata, miten paljon englannin kielessäkin on vielä opittavaa. (Pähkinänkuoressa opiskelemme siis ihmisten ja työntekijöiden motivoimiseen, kouluttamiseen ja rekrytoimiseen, työhyvinvointiin ja talouden suunnitteluun liittyviä asioita.)
Tällaisia syksyn aloituksen pohdintoja. Maailma ja aikuisuus ovat pelottavia asioita, jos keskittyy kaikkiin mahdollisiin epävarmuustekijöihin. Mutta jos yrittää keskittyä niin varmoihin juttuihin, päivät ovat huomattavasti helpompia.
Siksipä haluankin pyytää jokaiselta, jota ahdistaa aukko CV:ssä: mieti mitä olet ihan oikeasti tehnyt tuona aikana. Mitä kaikkea olet oppinut? Saatat yllättyä ;)
