"It is the way that is the most important thing"

“I need to write down my observations. Even the tiniest ones; they're the most important.” 

(Tove Jansson)

Parhaita juttuja Romanian reissulla olivat ajomatkat. Ajoimme siis Tshekin, Slovakian ja Unkarin läpi. Suhteessa eniten aikaa vei ajo Romanian halki (ei sentään ihan koko maan halki, mutta monta tuntia siihen kuitenkin meni). Menomatkalla Romanian rajalle saapuessamme oli jo pimeää, mutta kotimatkalla saimme ihastella Transilvanian huimaavia maisemia. Romania on aika sykähdyttävän kaunis maa! 

Huonosta kamerasta ja mutkaisesta tiestä johtuen kuvat ovat vähän mitä ovat, ja pohdinkin lataanko niitä tänne ollenkaan - nämä kuvat eivät nimittäin mitenkään anna kunnollista kuvaa Romanian luonnon siluetista. Noh, ehkä tästä saa ainakin inspiraatiota, jos ei muuta.

Reittimme halkoi vuoristoa sekä useita pieniä kyliä kanoineen, kirkkoineen ja mummuineen. Matkan varrella pysähdyimme ostamaan juustoa ja taas matka jatkui. Olisin halunnut tietysti pysähtyä joka kylään napsimaan kuvia, mutta nyt ne ovat mielessäni, muistoina. 

Kotimatkalla pysähdyimme Transilvaniassa kaupungissa nimeltä Sibiu, joka on soma ja monen romanialaisen suosikki. Tuli käytyä ja ostettua viime hetken tuliainen torilta.

On hauskaa ajaa maasta toiseen. Yhtäkkiä kieli radiossa vaihtuu. Erityisesti Unkarissa olin innoissani ja halusin kuunnella radiota koko matkan ajan. En ymmärtänyt mitään, ihan vain kuunnellakseni unkaria. Koin suurta yhteyttä ja mietin, että tältä ulkomaalaisista varmaan tuntuu Suomessa, kun he kuuntelevat hassua kieltämme, jota ei voi yhdistää yhtään mihinkään.

Matkalla olossa on aina mielestäni ollut jotain huumavaa - olinpa sitten junassa, lentokoneessa tai autossa. Tykkään olla välitilassa, liikkeessä.

Paluumatkalla Romanian ja Unkarin rajan lähestyessä iski tunne, ei, en halua jättää tätä maata ja näitä tuoksuja ja kukkuloita ja kuoppaisia teitä ja kaunista kieltä. Romania on muuhun Eurooppaan verrattuna vähän kuin villi itä ja jotenkin siihen ehti tottua.

Jonotimme rajalla noin kaksi tuntia. Romania ei kuuluu Schengeniin, joten Unkarin poliisi tarkistaa kaikki maahan pyrkivät autot. Jono oli pitkä johtuen osittain vanhentuneesta tarkastuspisteestä, osittain siitä, että niin monet romanialaiset asuvat ulkomailla ja olivat valinneet saman viikon kotilomalleen kuin mekin.

Jossain vaiheessa nukahdin, heräsin Bratislavan kohdalla, nukahdin taas, ja heräsin Tshekeissä. 

Seuraavana päivänä menin Tescoon ja tuntui kummallisesti siltä, että ollaan kotona.

Sibiu, Transilvania

Romanian onnelliset kanat

"I only want to live in peace and plant potatoes and dream!"
(Tove Jansson)

Ajomatka maaseudulle, mukana uskollinen matkaseuramme Mister Moose.

Romanian maaseudulla ihmiset toteuttavat downshiftausta tietämättä olevansa muodikkaita. Heille hidas elämä, lähiruoka ja omavaraistalous ovat normaaleja asioita - näin asiat ovat maalla. Kyselin taustoja, ovatko kaikki maaseudulla asuvat syntyneet sinne. Suurin osa kuulemma on, mutta jotkut pariskunnat päättävät perustaa perheen maalle. Mikäli vaihtoehtona on elää kädestä suuhun kaupungissa, he tekevät sen mieluummin maalla, jossa he voivat kasvattaa oman ruokansa ja ostaa possun takapihalle. Joka tapauksessa, kun Romanian maaseudulle saapuu tyttö pohjoisesta, olo on kuin hyppäisi ajassa 50 vuotta taaksepäin. Ja niin se onkin, Romanian maaseudulle eletään tavalla, joka on muualta Euroopasta jo kadonnut. Oli hienoa päästä katsomaan "mennyttä elämää", joka kuitenkin on niin todellista kuin voi olla. Olen sitä mieltä, että suurin osa länsimaisista ihmisistä on vieraantunut luonnosta. Romaniassa, kuten Suomessakin liikkuessa voi monesti tuntea luonnon läsnäolon todella vahvasti. Mutta Romanian maaseudulla...en osaa edes selittää. Olet osa luontoa, hengität, kuulet, haistat, se on kaikkialla. Luonto on hallitsematonta ja villiä. 

Romaniassa kanat ovat vapaita ja luullakseni hyvin onnellisia. Hevoskärryt kulkevat tiellä (hevosilla kulkeminen ei ole Romaniassa mitenkään erikoislaatuista vaan todella yleistä), joku taluttaa lehmää, jossain kiekuu kukko. Kaikki on niin ihanan yksinkertaista, että väkisinkin alkaa miettiä, miksi me ihmiset teemme usein elämästämme niin vaikeaa. Miksi ahdistumme, jos netti ei toimi tai bussi on myöhässä?

Kyläilimme poikaystäväni 85-vuotiaan isoäidin luona. Hän asuu kahden kanan, koiran sekä kissan kanssa. Omassa pihassa kasvavat viiniköynnösten lisäksi persikat, luumut, pähkinät, omenat, kurpitsat, omenat ja yrtit. Nyt kotona saamme syödä saksanpähkinöitä ja juoda minttuteetä. Mukaan annettiin myös kotiviiniä ja luumuviinaa sekä hilloja, joita maalla tehdään joka syksy.

Suomalaiseen hiljaisuuteen tottuneena en kuvailisi Romanian maaseutua sanalla quiet, mutta käyttäisin silti sanaa peace. Sirkat sirkuttavat kilpaa, koirat haukkuvat, ympäröivä metsä elää omaa elämäänsä. Nämä äänet kuitenkin kietovat otteeseensa ja tunsin oloni pitkästä aikaa hyvin rauhalliseksi. Ilmassa leijailee savun tuoksu. Kauempana siintävät vuoret, joilta virtaa laaksoon raikasta ilmaa.

Hengitin. Oli hyvä olla.

Onnelliset kanat

 Isoäiti ja lapsenlapsi keskustelevat.

Perinteisiä romanialaisia käsitöitä. 

Poikaystävä väittää, että maaseudulla ihmisillä ei ole varaa miettiä, ovatko he onnellisia vai eivät, kunhan seuraavana päivänä kana on muninut ja lehmä lypsetty ja on ruokaa pöydässä. (Hän kylläkin rakastaa maaseutua ja on onnellinen kanojen puolesta.) Kun saavuin kyseiseen kylään täysin ulkopuolisena, fiilikset olivat aluksi kuin olisin saapunut paratiisiin: aurinko paistoi, lämmintä 30 astetta, sain syödä pähkinöitä suoraan puusta ja hyvänen aika etupihalla kasvaa persikkapuita. Okei, nämä ihmiset eivät voi haaveilla Thaimaan matkasta, mutta heillä on persikkapuita ja tämä sää syyskuussa. Mutta ymmärrän, että todellisuudessa ihmiset eivät välttämättä ajattele näin.

Pohdiskelin paljon sitä, mikä on todellista rikkautta. Kun seisoin siellä kukkulalla hengittämässä vuoristoilmaa, tunsin oloni paremmaksi kuin pitkään, pitkään aikaan. On pakko uskoa, että siellä maalla elää onnelisten kanojen lisäksi myös onnellisia ihmisiä. Miksi olemme päätyneet tilanteeseen, että onni on yhtä kuin omistamamme materiaali ja hyvinvointia mitataan kulutuksella?

Olen itsekin harrastanut downshiftausta hyvin paljon. En tosin omasta valinnastani, vaan elämäntilanteiden pakottamana. Vaikka olen erittäin etuoikeutettu ilmaisen koulutuksen saanut pohjoiseen hyvinvointivaltioon syntynyt henkilö, en ole vielä koskaan ollut niin varakas, että voisin suunnitella asunnon tai auton ostoa tai lomamatkaa eksoottiseen kaukomaahan. Sen sijaan olen saanut tanssia, opiskella, ajaa polkupyörällä järven rantaan ja pulahtaa puhtaaseen veteen. Ja olen oppinut haaveilemaan.

Sitten tajusin, että kyse ei ole siitä, onko minulla varaa ostaa uusi iPhone vai ei. Minulla on koko elämäni ajan ollut varaa johonkin, mihin monellakaan Romanian maaseudun kasvatilla ei ole: haaveiluun. Olen voinut unelmoida opinnoista ja matkoista, ulkomaille muutosta ja täydellisestä sisustuksesta.

Onko tämä voinut johtaa siihen, että jahtaan onnea koko ajan osaamatta pysähtyä vain olemaan tyytyväinen? En nyt sano, että unelmointi ei olisi sallittua. Mutta olisi tärkeää oppia olemaan kiitollinen niistä asioista, mitä on saanut ja siitä, mitä tässä on juuri nyt. Päivät kuluvat ja vuosi vierähtää nopeasti. En halua(isi) käyttää elämääni ajattelemalla sitten kun. 

Romaniassa huomioni kiinnittyi ihmisten ystävällisyyteen ja avuliaisuuteen. Kerran olin vähän nolona, kun kysyin poikaystävältäni tunsiko hän erään huoltoaseman työntekijän, koska he olivat niin tuttavallisia ja ystävällisiä toisilleen. Vastaus: en, mutta täällä ihmiset käyttäytyvät näin. 

Toinen samankaltainen tilanne tapahtui odottaessani poikaystävää erään hammaslääkärin vastaanotossa. Jokainen sisään astuva ihminen tervehti muita kohteliaasti buna ziua. Hämmennyksestä toivuttuani vastasin takaisin. (Vastaava tilanne tapahtui kerran Prahassa Suomen suurlähetystössä, jonne poikaystävä tuli mukaani äänestysreissulle. Hän kummasteli, miksi nuoret suomalaiset eivät tervehdi toisiaan saapuessaan ja poistuessaan. Niin, miksi.)

Voisiko siis rikasta elämää olla se, miten kohtelemme toisiamme? Voisiko rikkautta olla myös hyvät käytöstavat? 

Kun muistelen Romanian viikkoani, voisin tiivistäen sanoa, että kolme asiaa toivat minulle hyvän mielen: ihmiset, eläimet ja luonto. Lopulta se on niin yksinkertaista.

Lähtiessämme 85-vuotias isoäiti muiskautti suukot poskille ja toivotti onnea ja terveyttä elämääni, olenhan vielä niin kovin nuori. Mietin tuota mummua välillä. Tuossa vaiheessa elämää kaikista tärkeintä on lopulta se, että on ollut onnellinen.

"Ihmisen todellinen täydellisyys ei ole siinä mitä hänellä on, vaan siinä mitä hän on. Minkään ei pitäisi tehdä ihmiselle harmia kuin hän itse. Ihmisellä on se mitä hänessä on. Kaiken ulkopuolisen pitäisi olla merkityksetöntä."
(Oscar Wilde)

Kissa ei juuri välittänyt maailman murheista.

Buna ziua, Romania

"Jotka tulevat suorinta tietä 

saapuvat tyhjin taskuin. 

Jotka ovat kolunneet kaikki polut,

tulevat säihkyvin silmin, polvet ruvella, 

outoja hedelmiä hauraassa säkissään.

Niin se ystäväni on, niin se on, 

että eksymättä et löydä perille."

(Tommy Tabermann)

Viikko Romaniassa kului (ihan liian) nopeasti.  Tiedättekö sen tunteen, kun odottaa jotain juhlapäivää, suunnittelee pitkään ja sitten päivä on ohi, heräät aamulla ja on sellainen utopistinen olo, että oliko se vain unta.

Sellainen olo minulla oli, kun heräsin kotoa joskus viideltä iltapäivällä neljäntoista tunnin ajomatkan ja päivän unien jälkeen. 

Olisin voinut viettää vielä muutaman päivän tuossa vihreässä ja kauniissa maassa ja nauttia auringosta. Lämpötila pysyi lähellä kolmeakymppiä koko viikon.

Tämä oli ensimmäinen matkani poikaystävän kotimaahan, joten kyseessä oli vähän enemmäin kuin lomareissu. Olin utelias näkemään kaiken: kaupungin, jossa hän on kasvanut isoksi, vanhan ala-asteen, lukion ja yliopiston, naapurit, kylän, jossa hän on viettänyt lapsuutensa kesät sekä tietysti perheen. Näin hämmästyttäviä asioita, kuulin paljon, kuuntelin romaniaa, ihmettelin. 

Sain syödä koko viikon romanialaisia perinneruokia sekä kaikenlaisia herkkuja ja kakkuja. Poikaystävän äiti piti huolta, että nälkä ei päässyt yllättämään. Meillä ei ollut yhteistä kieltä, mutta silti kommunikoimme paljon. Tällaisissa tilanteissa sen huomaa, että ihminen on niin paljon muutakin kuin sanansa - ja hymyllä pääsee pitkälle. Välillä yritin onnettomilla ranskan- ja espanjantaidoillani sanoa jotain ja jopa onnistuinkin löytämään juuri oikeat sanat (tuurilla). Opin romaniaa hieman ja toivon kovasti oppivani lisää.  Romania kuulostaa italian ja portugalin sekoitukselta, eli minun mielestäni täydellisempää kieltä ei voisi ollakaan.

Tähän asti kaunein maa, jonka olen nähnyt, on ollut Montenegro. Nyt sen rinnalle pääsi Romania. Voisin antaa sellaisen vinkin, että käykää Balkanilla ja kaakkois-Euroopassa ennen kuin lähdette pois Euroopasta.

Erityisesti palan sydämestäni vei maaseutu. Euroopan toisella laidalla on mahdollista nähdä  pala sellaista maailmaa, joka on jo muualta kadonnut 50 vuotta sitten. Kirjoitan maaseudusta myöhemmin oman postauksen, sillä se ansaitsee sen.

Vietimme myös pari päivää pääkaupungissa Bucharestissa, jossa kehityksen voi nähdä omin silmin. Kaupunkia hallitsevat kommunismin ajan rakennukset ja lähiöt, melu ja autot, mutta keskustassa on siisti ja hoidettu kävelykatu, vanha kaupunki täynnä terasseja sekä kauniita puistoja. Paljon en ehtinyt Bucharestiin tutustumaan, näin kaupungin vain pintapuolisesti. Reissun pointti oli viettää aikaa poikaystäväni siskon ja tämän perheen kanssa - ja sain syödä lisää kotiruokaa, mikä kelpasi minulle vallan hyvin.

Bucharestissa

Beer garden Bucharestissa

Bucharestia paremmin viihdyin poikaystäväni kotikaupungissa, joka on pienempi ja rauhallisempi. Kaupunki sijaitsee vihreiden kukkuloiden keskellä eikä vuorillekaan ole pitkä matka, joten tarjolla oli harvinaista raitista ilmaa.  Poikaystäväni on täysin kyllästynyt kaupunkiinsa, mutta minusta se oli soma. Joka puolella on kukkia, kaupungissa on nättejä puistoja sekä oikea pikkukaupungin tunnelma. Ihmiset viettävät vapaa-aikansa ulkona, mikä tietysti on mahdollista kun etelän maasta on kyse. Tuoreet hedelmät ostetaan torilta suoraan tuottajilta. Romaniassa kasvaa suunnilleen kaikkea ja siellä lähiruoka ei ole trendi vaan ihan normaalia.

Kesä!

Toki näin ja kuulin myös ikäviä asioita. Romaniassa on paljon ongelmia, jotka johtavat muun muassa ihmisten järkyttävään epätasa-arvoon. Monesti minut valtasi kylmät väreet ja tunne siitä, kuinka onnekas olen saanut olla. Olenko aina osannut arvostaa kaikkea, mitä olen saanut? Vai onko kyse siitä, mikä tekee onnelliseksi? Mikä on tarpeeksi? Romaniassa monet ovat tyytymättömiä, mutta uskon, että monet ovat myös hyvin onnellisia. Ulkopuolisena on mahdollista nähdä kolikon molemmat puolet. Ja niistä ongelmista huolimatta romanialaiset ovat äärimmäisen ystävällisiä - toisilleen ja vieraille. "Tulla lujaksi, pysyä pehmeänä. Siinä on kylliksi haavetta yhdelle elämälle", kirjoittaa Tommy Tabermann runossaan. Romanialaisiin tutustuttuani olen tajunnut, mitä tuo tarkoittaa. 

Euroopan Unionin tuomat mahdollisuudet houkuttelevat useita romanialaisia muuttamaan pois.

Romania on hämmentävä ja ihana sekoitus itä-Eurooppaa, Balkania ja jotain lattarimaata. Päällimmäisenä mieleeni jäivät uskomattoman kaunis luonto, vihreys sen kaikessa loistossaan, ystävälliset ihmiset, kuoppaiset tiet, onnelliset kanat (tästä lisää myöhemmin), maissipellot, auringonkukat ja persikkapuut. Sellainen on Romania.

Asia, jonka matkoilla aina tajuaa, on se, että paikkoja on erilaisia, mutta ihmisolento on kaikkialla hyvin samanlainen.

Vuosipäivä

Tänään on tärkeä päivä: tasan viisi vuotta sitten tulin ensimmäisen kerran tähän maahan! Olin tänään Prahan päärautatieasemalla, ja tuntui hullulta kun tajusin, että tosiaan juurikin täällä sitä oltiin tasan viisi vuotta sitten, etsimässä oikeaa junaa, sanavarastona ehkä juuri ja juuri dobry den. Olin tullut tekemään opintoihin kuuluvaa harjoittelua Prahaan. Sitä ennen sain kokea ikimuistoisen kielikurssin eräässä toisessa kaupungissa pohjois-Tshekeissä. Tuo kielikurssi on vaikuttanut elämääni paljon, paljon enemmän kuin mitä tuolloin osasin kuvitella. Huimaa. Todella huimaa.

(Tämänpäiväinen syyni rautatieasemalla oloon oli työhaastattelu pikkukaupungissa Prahan ulkopuolella. Oli aivan ihanaa matkustaa junalla. Juna on yksi lempipaikoistani ja -asioistani tässä maailmassa.)





Tässä välissä on ehtinyt tapahtua niin paljon kaikenlaista, että voisin kirjoittaa kirjan tai kaksi. Koskaan ei voi tietää, mistä löytää itsensä - uudestaan. (Eräs hyvä ystäväni jo kerran käsikirjoitti päässään kirjan elämästäni. Sen nimeksi tuli "Liikuta minua". Tulkintoja on useita, ihana suomen kieli.)

Tuntuu hassulta, että olen elänyt tässä maassa kaksi elämää. Näin facebookissa eräänä päivänä tekstin "Could I try different lives like dresses to see what fits the best?"  No, musta tuntuu, että olen tehnyt juurikin noin. Olen elänyt monta elämää ja se on rikkaus se. Olen saanut asua eri kaupungeissa, olen tavannut paljon inspiroivia ihmisiä, saanut monta lempikahvilaa ja välillä ollut ihan pyörällä päästäni miettiessäni, missä mun oikein pitäisi asua. 

Ehkäpä se on sittenkin niin, että paikkoja on monia, mutta itsensä kanssa pitäisi osata olla kaikkialla. Lopulta.

Tänään on suuri päivä myös siksi, että huomenna lähdemme Romaniaan! 
Olen ihminen, joka saattaa pähkäillä ikuisuuden, mitä pitäisi opiskella tai missä asua, mutta sitten kun sydän vie, niin se on menoa. 

Elokuu - Srpen

 

Aika lentää. Jälkikäteen on vaikea sanoa, mitä tein elokuussa. 

Valokuvat muistuttavat.

Olen kuvaillut ikkunoita ja kaikkea muutakin kaunista, istunut kahvilla, saanut kaverin tuliaisineen kylään Puolasta, vieraillut linnassa, ikävöinyt ystäviä ja kaivannut Tamperetta, rakastunut Prahaan uudestaan, kävellyt paljon, tanssinut liian vähän, tuntenut vauvan potkut ystävän mahassa, suunnitellut tulevaisuutta ja yrittänyt elää hetkessä. 

On ihanaa, että linnut laulavat vielä aamuisin.