kun valo on tarpeeksi pistävää

Ihme tapahtui ja olen pitänyt jotain vihreää hengissä kohta kaksi kuukautta.

Olen ollut viime aikoina vähän omissa maailmoissani.

Valokuvaillut, tutkinut loputtomia katuja, käynyt valokuvanäyttelyssä,

tarkkaillut ihmisiä, haaveillut paremmasta kamerasta ja siitä, että voisin 

matkustaa ympäri maailmaa valokuvaamassa. 

On niin järjetön tarve tehdä jotain luovaa. Haluaisin keramiikkakurssille.

Täällä tulee koko ajan vastaan jotain, joka inspiroi.

Olen luultavasti ainoa ihminen täällä, joka on onnellinen siitä, että tulee syksy.

On niin hassua kuunnella ihmisten valitusta siitä, miten "lyhyt" tämä kesä taas täällä Tshekeissä oli. En vaan yhtään osaa valittaa, koska mulla on ihan erilainen olo kuin minään aikaisempana vuonna. Olen varma, että se johtuu osittain siitä, että sain elää niin pitkän kevään, olen nähnyt niin paljon aurinkoa, sain syödä kirsikoita koko kesän eikä tarvinnut pelätä, että kesäkuussa voisi sataa rakeita. (Tosin, ei mua yhtään haittaa se, että Romaniassa on vielä kesä, kun mennään sinne ensi viikolla....)

Olen kyllä aina pitänyt syksystä. Pidän syksyn valosta, ilmasta, väreistä, kaiken uuden alusta ja siitä, että saa polttaa kynttilöitä ja palata kahviloihin. 

Tänä syksynä luvassa onkin aivan uusi alku, sillä jatkan opintoja hieman täällä Prahassa. Opiskelen ensi vuonna human resource managementia kansainvälisessä yliopistossa ja olen asiasta erittäin innoissani. Tarkoitus on opiskella jotain "ihmisläheisempää" ja parantaa työllistymismahdollisuuksia ihan yleisesti ottaen. Tämän lisäksi minua motivoi itse opiskeluympäristö, sillä olen haaveillut ulkomailla opiskelusta monikulttuurisessa ympäristöss ties kuinka kauan. Koulumme tarjoaa kaikenlaista muutakin aktiviteettia, kuten joogaa, teatteria, taideryhmää.

Tiedossa on jännittävä syksy siis! Tuntuu siltä, että saan taas olla se, mikä olen.

Ensi viikolla alkaa syyskuu ja aion käväistä sekä tshekin kielen tunneilla että joogassa - ja sitten pakkaamme auton ja lähdemme Romaniaan.

Projekti työnhaku on käynnissä taas. Heh, story of my life. Nyt täytyy saada osa-aikatyö opintojen oheen. Ehkä jonain päivänä joskus nelikymppisenä mulla on palkallinen kesäloma ja näitä muita aikuisen ihmisen elämään kuuluvia asioita.

Juuri nyt on vain aivan ihanaa olla täällä ja se on tärkeintä.

Ei haittaa vaikka pelottaa

"The one thing you have that nobody else has is you. Your voice, your mind, your story, your vision. So write and draw and build and play and dance and live as only you can. The moment that you feel that just possibly you are walking down the street naked…that’s the moment you may be starting to get it right."(Neil Gaiman)

 Yhtenä iltana istuin jokilaivassa Vltavan rannalla, join viiniä muovimukista ja katselin veden pintaan heijastuvia valoja. En voinut olla taputtamatta itseäni olkapäälle. Well done. Kaiken jälkeen olet täällä. Kuitenkin.

Sanotaan näin, yksityiskohtiin menemättä, olen joskus lähes menettänyt toivoni (tosin vain pieneksi hetkeksi), koska joskus elämältä vain saa henkisesti pataan. En pidä mustavalkoisesta ajattelusta, jonka mukaan se on se asenne, joka ratkaisee kaiken. Joissain tapauksissa näin on, mutta toisinaan elämässä tapahtuu niin epäreiluja asioita, joiden kanssa vain pitää oppia elämään. Emme voi vaikuttaa kaikkeen mitä ympärillä tapahtuu. Tämä on ollut asia, joka minun henkilökohtaisesti on ollut vaikea hyväksyä.

Olen välillä miettinyt, onkohan tämä nykymaailman ihmisen ongelma? Meillä on niin paljon mahdollisuuksia vaikuttaa kaikkeen, että saamme paniikkikohtauksen, kun emme voikaan kontrolloida jotain.

Vaikka se asenne ei aina ratkaisisikaan asioita, on hyvä kaivautua ylös omista murheistaan, avata silmät ja tajuta, että jokaisella vastaan kävelevällä ihmisellä voi olla sydämellään ihan mitä tahansa. Ja täällä sitä kävellään kuitenkin. Minä en olekaan ainutlaatuinen näiden ongelmieni kanssa.

Toivoni olen onneksi saanut takaisin. Elämässä on tapahtunut niin paljon ihania ja ihmeellisiä asioita, että uskon jo melkein mihin tahansa. 

Yleensä nämä hienot tarinat ovat saaneet alkunsa siitä, että olen lähtenyt seikkailemaan - muuttanut uuteen kaupunkiin (tai maahan), lähtenyt matkalle, ollut valmis ottamaan vastaan uusia asioita. Matkan varrelle on sattunut monta mutkaa sekä aika ihmeellisiä sattumuksia. Välillä mietin, voiko kaikki olla oikeasti vain sattumaa, vai onko olemassa jokin kohtalo? En edes halua viedä ajatusta pidemälle, sillä saisin päänsäryn. Mutta sanotaan näin, että välillä elämässäni on ollut hetkiä, jolloin olen ajatellut, että tämä ei voi olla pelkkää sattumaa. Menneisyys voi tulla vastaan täysin yllättäen ja toisinaan jotain hyvää tapahtuu silloin, kun sitä vähiten odottaa.

Mielestäni jokaisen pitäisi joskus saada matkustaa yksin. Yksin matkustamiselle pitäisi keksiä jokin oma sana, sillä sitä tunnetta on vaikeaa kuvata. Ihmisen pitäisi sallia itselleen seikkailu. 

On huumaavaa tuntea itsensä niin vapaaksi ja riippumattomaksi kenestäkään. Eräät elämäni onnellisimmista hetkistä olen kokenut lentokentillä, junassa, asemilla. Matkalla ollessa joutuu tilanteisiin, jolloin on pakko luottaa vieraisiin ihmisiin ja apua voi saada vastaan yllättävissä tilanteissa. Ja juuri tämä on se keino saada toivo takaisin. Koska hyviä ihmisiä on. 

Parhaat muistoni yleensä liittyvät matkoihin tai kohtaamisiin, aina.

Seikkailun aikana oppii jotain maailmasta, mutta ennen kaikkea silloin oppii tuntemaan itseään vähän paremmin, luottamaan itseensä vähän enemmän. Ja rakastumaan taas - itseensä, maailmaan, ihmisiin. Ja kaikki muu - se on ylimääräistä.

Lähde

Ennen kuin muutin tänne, hyvä ystäväni sanoi minulle: ei haittaa vaikka pelottaa.

Ja niinhän se on. Pelko yleensä estää meitä tekemästä asioita. En tiedä, milloin ihmiset alkoivat pelkäämään enemmän elämää kuin kuolemaa. Me kaikki ihan varmasti kuolemme joskus, mutta elämä: siitä voimme tehdä sellaisen kuin haluamme.

Lähdin tänne oikeastaan vain yhdestä syystä: koska oli pakko. Ja silloin, kun on pakko tehdä jotain, huomaa, että matkan varrella ei olekaan esteitä. Maailma antaa usein juuri sen verran kuin mitä siltä uskaltaa pyytää.

En väitä, etteikö olisi pelottanut. Tottakai pelotti. Mutta eipä minulla ollut mitään menetettävääkään. Ja tässä sitä ollaan, elossa.

Neil Gaiman

Koska olen tänne tultuani tajunnut, että kaikki on mahdollista, olen alkanut ennakkoluulottomasti miettimään, mistä unelmoin tai mitä haluaisin tehdä. Ja hassua on se, että oikeastaan ne unelmat ovat ihan niitä samoja kuin ne olivat 18-vuotiaana. Silloin vain jokin esti tekemästä niiden eteen jotain. Luulen, että se jokin oli nimeltään pelko. Nyt uskallan myös haaveilla uusista asioista. En tiedä, onko kyseessä vain ympäristön muutos, ikä vai mikä. Siitä olen varma, että inspiroiva ympäristö tekee minun mielelleni hyvää ja juuri siksi uskallan ajatella, että kaikki on mahdollista. Täällä olen tavannut niin paljon ihmisiä, jotka muuttivat Prahaan, koska halusivat, koska rakastuivat tai koska miksi ei. Ja aina on olemassa mahdollisuus muutta esimerkiksi Ranskaan.
(En nyt yritä sanoa, että kaikkien pitäisi muuttaa ulkomaille, vaan että jokaisen tulisi saada toteuttaa itseään omalla tavallaan ja elää siellä, minne kuuluu.)

Ja hyvänen aika, sehän on tämän elämän ainoa pointti. Olla onnellinen.
Kaikki voittavat, jos kukin saa asua paikassa, jossa on onnellinen ja tehdä asioita, joista nauttii. Kun ihminen on tyytyväinen, hän levittää ympärilleen positiivista energiaa. Jos ihminen joutuu tekemään jotain, mistä ei nauti, hän ei voi tehdä sitä hyvin. Silloin ihminen ahdistuu ja luo negatiivisen ilmapiirin. Eli jos nyt halutaan ajatella tylsästi järjellä, ihmisestä on paljon enemmän hyötyä silloin, kun hän saa tehdä juuri sitä, missä loistaa.
(Tämä havainto perustuu omiin kokemuksiini epämukavuusalueilla.)

En väitä, että tämä seikkailu on ollut pelkkää auringonpaisetta ja kukkasia (vaikka hyvin paljon  on ollut juurikin niitä), mutta tämä on ainakin sellainen seikkailu, jossa se kuuluisa asenne ratkaisee aika paljon. Koko ajan tapahtuu jotain, josta voi oppia tai joka vahvistaa. Täällä saa jatkuvasti ikäänkuin "pistoksia", joiden vuoksi tuntee olevansa elossa.

Tietysti tietyt asiat tai ongelmat tulevat mukana joka paikkaan. Välillä täytyy harjoitella hitosti kärsivällisyyttä. Täällä ollessa konkretisoituu se, että kukaan muu ei tee puolestani mitään. Jos minun on mahdollista vaikuttaa johonkin asiaan, silloin se on tehtävä (ja jos en voi vaikuttaa johonkin asiaan, on osattava päästää irti). Iso muutos elämässäni tänne muutettuani on fysioterapian aloittaminen. Myös kiinalainen lääketiede on tullut tutuksi. Tänä syksynä aion kokeilla joogaa, koska sekä kehoni että mieleni sitä tarvitsee. 

On harmi, että usein silmät avautuvat vasta sitten, kun oma terveys pettää.
Minun onneni on se, että voin oikeasti hoitaa vaivaani ja vaikuttaa siihen.
Edessä on uusi pitkä taival (sitä kärsivällisyyttä...). Tavoitteeni on niinkin vaatimaton kuin Tatra-vuoriston valloittaminen ensi kesänä.

Vaikka nyt ei ole uusi vuosi, haluaisin tehdä itselleni uuden vuoden lupauksia - olkoon ne vaikka sitten uuden syksyn lupauksia (loppujen lopuksi minulla on opettajan lapsi -syndrooma, mikä tarkoittaa, että vuodenkierto alkaa elokuussa).

Lupaan itselleni seuraavaa:

1. Pidän huolta itsestäni. Terveydestä, kehosta ja mielestä. 

Loppujen lopuksi teen sen itse kaikista parhaiten.  

2. En lakkaa olemasta utelias, kävi kissalle miten kävi.

3. Olen kiitollinen siitä, mitä olen saanut.

4. Olen kiitollinen itselleni. Joskus ihmeet eivät tapahdu, vaan niitä tehdään.

5. Lakkaan ajattelemasta, mitä muut minusta ajattelevat.

(Sillä itse asiassa, ketä oikeasti kiinnostaa?)

6. Yritän olla murehtimatta asioista, joihin en voi vaikuttaa.
7. Juon enemmän vihreää teetä.
8. Rakastan ja otan vastaan rakkautta. 

9. Kokeilen jotain uutta.
10. Koitan vihdoinkin päästä eroon ajatuksesta, että kaikki maailman 
asiat pitäisi tehdä ennen kuin täyttää kolmekymmentä. Ei ole aikataulua. 

Minun kaupunkini

Tulen ylös metrosta, ja kuulen saksofonin soittoa.

Omalla ratikkapysäkillä on aina katusoittaja.

Vastapäisen täysin ränsistyneen talon kahta ikkunaa

 koristavat somat pelargoniat.
Joku alkaa soittaa huuliharppua yöratikassa.

Katuja on loputtomasti ja aina voi löytää jotain uutta.

Muun muassa siksi minä rakastan asua tässä kaupungissa.

Uusi alku

"Se oli hauska ja kiemurteleva tie. 
Se teki mutkia ja hypähdyksiä joka suuntaan, 
ja toisinaan se meni solmuun itsensä kanssa vain pelkästä ihastuksesta.
Sellaisella tiellä kulkemiseen ei väsy. 
Sellaista tietä tulee luultavasti pikemmin perille kuin suoraa ja ikävää."

(Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti)

Syksyn saapumisessa on aina jotain hienoa - uusia alkuja, kesällä varastoitua energiaa, inspiraatiota ja ideoita. Täällä Prahassa on kyllä vielä kesä (ainakin näin haluan sanoa itselleni - mun mielestä kesä kestää niin kauan kun voi olla ulkona ilman takkia), mutta iltaisin ilmassa on aivan selkeä syksyn tuoksu.

Tuo tuoksu ei lannista minua ollenkaan, päinvastoin. Saavuin ensimmäisen kerran tähän maahan, nimeltään Ceska Republika, Tshekin tasavalta, viisi vuotta sitten syyskuussa. Tuosta syksystä alkoi matka, joka vain jatkuu ja jatkuu.

Olen menettänyt sydämeni Prahalle, palannut tänne useita kertoja takaisin, matkustellut itäisessä keski-Euroopassa ja lopulta tullut siihen tulokseen, että taitaa olla parempi vain muuttaa tänne.

No, sitten kävi niin, että rakastuin vielä lisää, tällä kertaa ihmiseen, ja tästä johtuen kuuntelen kotona enemmän romaniaa kuin tshekkiä. Tiedossa on myös elämäni ensimmäinen Romanian matka, josta lupaan varmasti kirjoittaa myöhemmin.

Elämä on kielten sekamelskaa, kulttuurien sekoitusta, vanhan kaupungin historian havinaa, uusia mahdollisuuksia, matkoja ja haaveilua uusista seikkailuista. Välillä myös kymmeneen laskemista, kärsivällisyyden opettelua, koti-ikävää milloin minnekin, itkua ja naurua - elämää, jossa ei tunteita säästellä.

Olen ihminen, joka on onnellinen niin kauan kun saa nähdä maailmaa ja tanssia.
Haaveeni on oppia puhumaan romaniaa ja portugalia (tiedostan, että asun Tshekeissä).
Jonain päivänä haluan tanssimaan Kuubaan ja Dominikaaniseen tasavaltaan (ensin voisin tutustua länsi-Eurooppaan, on jäänyt meikäläiseltä vähän pimentoon).
Arvostan kauniita asioita ja hyvää kahvia.

Aloitin bloggaamisen reilu vuosi sitten. Tästä  vanhasta Namania-blogistani löytyy paljon asiaa Prahasta ja tästä söpöstä pienestä maasta sekä niitä ah, ikuisia haaveita.

Tervetuloa sekä vanhat että uudet lukijat!

ps. blogini nimi kertoo alueesta, jolla asun, nimeltään Bohemia (joka suomeksi paremmin tunnetaan nimityksellä Böömi). Alueen historia alkaa noin 400-luvulta ennen ajanlaskumme alkua. Aikanaan tällä alueella sijaitsi Bohemian kuningaskunta ja nykyisin samanniminen Tshekin maakunta. Minusta on kiehtovaa, että asun alueella, jolta käsite boheemi on saanut alkunsa. Kieltämättä sopii tällaiselle vaeltajasielulle.